"Kaikki on vaa menny niin täydellisesti ;) <3"
"Hyvät yöt muru <3"
"Aamupalaa kultii ;)"
"Koskas muutat? <3"
"Jag älskar dig"
Selaan rakkaan lähettämiä tekstareita (tai niitä, mitä niiden kokonaismäärästä on jäljellä) ja kuvia yhdessä ja erikseen.
Jätin lahjan ja pari lappua pöydälle. Mahtavatko löytyä roskiksesta? Tarjosin ruokaa, ei kelvannut. Suoraan sanottuna ei itselläkään mene alas. Kysyin, saako vieressä nukkua ja saan päättää itse. Menen viereen nukkumaan, ties vaikka en enää saisi tilaisuutta tämän yön jälkeen.
Ja jos me erotaan (mun rakkaan tahdosta), mulla ei ole enää kotia.
Huomenna mulla on pitkä kävelymatka koululle, kyytiä ei kuulemma tule.
Kohta mä murrun täysin. Meillä oli joitakin tunteja sitten kaikki niin hyvin.
Ja mitä mäkin kuvittelen voittavani tällä itkemisellä? En kyllä pysty lopettamaankaan.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Goodbye my lover
Pour a little salt we were never here...
...I tell my love to wreck it all
Cut out all the ropes and let me fall......I told you to be patient
I told you to be fine
I told you to be balanced
I told you to be kind
In the morning I'll be with you
But it will be a different kind......Come on skinny love what happened here......Now all your love is wasted then who the hell was I?..." Birdy - Skinny Love
On aina yhtä shokeeraavaa, kun asiat muuttuvat yllättäen. Aamuyöllä rakkaani kanssa syleilimme, kuulin hänen rakastavan minua, aamulla hän heitti minut kouluun, tekstasi päivän aikana, puhuimme puhelimessa, kävimme koulun jälkeen kaupassa ja aivan yhtäkkiä kaikki mureni käsiin. Sain kuulla rakkaani tekevän kuolemaa ja huomaan toivovani, että toivottavasti kuolen ensin.
Lupasin olla hänen vierellään viimeiseen sydämenlyöntiin asti - omani tai hänen.
tiistai 4. helmikuuta 2014
I seem to eat numbers
Ruoka on palaamassa mulle pelkkien lukujen muotoon. Mä haluaisin antaa periksi mun halulle ja antaa sen hukuttaa mut, mutta mä oon muuttamassa rakkaani kanssa yhteen. Mä en voi, mä en saa, ja houkutus on käymässä ylivoimaiseksi... Ja tänäänkin se houkutus sai musta yliotteen. Tähän aikaan yöstä mä en korjaa tilannetta ja saa nähdä korjaanko huomennakaan. Ja mun huulet ovat sinetöidyt, en mä jaksais aina olla pelkkä taakka ja ongelmavyyhti, joten mä hymyilen ja olen kuin mitään ei ois tapahtumassa. Paljonkin on tapahtumassa. Oon taas ruvennu kavahtamaan kosketusta... Kohta me varmaan mun rakkaan kanssa nukutaankin erillään, eilisiltana mä todella harkitsin sitä.
Oltiin viikonloppuna Helsingissä. Hotelli mokaili, mä kävin tanssimassa ja olin tosi väsynyt. Me käytiin syömässä ja leffassa, onneksi en sentään leffaan mitään herkkuja ottanut. Tai no, onneksi ja onneksi... Mä en enää tiedä, onko syöminen heikkoutta vai mun sisäsestä taistelutahdosta kumpuavaa. Voiko se olla kumpaakin? Tän Helsinki-jutun täällä mainitsemisen pointti oli se, että yks lause mun rakkaalta jäi kummittelemaan: "Tää on oikee sinkkumiehen paratiisi. Pitkiä, hoikkia ja nuoria naisia kaikkialla..." Musta tuntu pahalta, etten voinut edes mielessäni verrata itseäni kyseisiin kaunokaisiin. Tuntu pahalta, että mun rakas on sidoksissa muhun ja siten ei pysty saavuttamaan kyseisiä naisia. Mitä muka mulla on mitä niillä ei ole? Mä en ole pitkä, hoikkuudesta en uskalla sanoa mitään, koska mä en oikeasti tiedä, näenkö itseni oikein vai en.
Mun paras ystäväni, jolla myös on syömishäiriö, tunnusti haluavansa laihduttaa taas ja vitsillä sanoin, että voitaisiin laihduttaa yhdessä tai voisin jopa laihduttaa meidän molempien puolesta. Musta tuntuu, etten mä pysty edes näkemään sitä kohta, jos oon meistä painavempi. Tulevatko painoasiat meidän väliin? Mitä mun ois pitäny ajatella siitä, että se luuli mun olevan tosissaan ja suostui yhteislaihdutukseen? Kiinnijäämisen pelossa sanoin sen olleen vitsi.
Tapasin ennen Helsinkiin menoa poikaystävän isovanhemmat. Mukavia olivat, mutta pullan syömisen jälkeen mun kroppa alkoi näyttää merkkejä siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Rintaa kivisti, pyörrytti, olo tuntui turhan kevyeltä kuin ei olis voinu ees ajatella, oli kylmä ja päätä särki. Myöhemmin ihan tärisin ja kivut pahenivat, mutta onnistuin piilottelemaan oireita. Pelkäsin, että minulle soitettaisiin ambulanssi tai joutuisin vaikka ihan vain lääkäriin. Sekin olisi jo liikaa. Myös eräs toinen asia muistuu tuosta mieleen. Pieni pätkä keskustelua:
Rakkaan mummi: "Silloin, kun minä kävin riparin, me käveltiin sinne yhdessä ja matkalla joukko poikia raiskasi yhden tytön."
Minä: "Miten, jos te kaikki yhdessä kuljitte?"
Rakkaan mummi: "Olivat jääneet jälkeen ja kai se tyttö oli ärsyttäny niitä poikia, joten se raiskattiin."
Onko vika tytössä, jos tulee raiskatuksi? Sanoisin, että ennemmin raiskaajissa... Näin mä haluan ajatella, etten tuo samalla itselleni lisää painolastia ja rusennu sen alle.
Oltiin viikonloppuna Helsingissä. Hotelli mokaili, mä kävin tanssimassa ja olin tosi väsynyt. Me käytiin syömässä ja leffassa, onneksi en sentään leffaan mitään herkkuja ottanut. Tai no, onneksi ja onneksi... Mä en enää tiedä, onko syöminen heikkoutta vai mun sisäsestä taistelutahdosta kumpuavaa. Voiko se olla kumpaakin? Tän Helsinki-jutun täällä mainitsemisen pointti oli se, että yks lause mun rakkaalta jäi kummittelemaan: "Tää on oikee sinkkumiehen paratiisi. Pitkiä, hoikkia ja nuoria naisia kaikkialla..." Musta tuntu pahalta, etten voinut edes mielessäni verrata itseäni kyseisiin kaunokaisiin. Tuntu pahalta, että mun rakas on sidoksissa muhun ja siten ei pysty saavuttamaan kyseisiä naisia. Mitä muka mulla on mitä niillä ei ole? Mä en ole pitkä, hoikkuudesta en uskalla sanoa mitään, koska mä en oikeasti tiedä, näenkö itseni oikein vai en.
Mun paras ystäväni, jolla myös on syömishäiriö, tunnusti haluavansa laihduttaa taas ja vitsillä sanoin, että voitaisiin laihduttaa yhdessä tai voisin jopa laihduttaa meidän molempien puolesta. Musta tuntuu, etten mä pysty edes näkemään sitä kohta, jos oon meistä painavempi. Tulevatko painoasiat meidän väliin? Mitä mun ois pitäny ajatella siitä, että se luuli mun olevan tosissaan ja suostui yhteislaihdutukseen? Kiinnijäämisen pelossa sanoin sen olleen vitsi.
Tapasin ennen Helsinkiin menoa poikaystävän isovanhemmat. Mukavia olivat, mutta pullan syömisen jälkeen mun kroppa alkoi näyttää merkkejä siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Rintaa kivisti, pyörrytti, olo tuntui turhan kevyeltä kuin ei olis voinu ees ajatella, oli kylmä ja päätä särki. Myöhemmin ihan tärisin ja kivut pahenivat, mutta onnistuin piilottelemaan oireita. Pelkäsin, että minulle soitettaisiin ambulanssi tai joutuisin vaikka ihan vain lääkäriin. Sekin olisi jo liikaa. Myös eräs toinen asia muistuu tuosta mieleen. Pieni pätkä keskustelua:
Rakkaan mummi: "Silloin, kun minä kävin riparin, me käveltiin sinne yhdessä ja matkalla joukko poikia raiskasi yhden tytön."
Minä: "Miten, jos te kaikki yhdessä kuljitte?"
Rakkaan mummi: "Olivat jääneet jälkeen ja kai se tyttö oli ärsyttäny niitä poikia, joten se raiskattiin."
Onko vika tytössä, jos tulee raiskatuksi? Sanoisin, että ennemmin raiskaajissa... Näin mä haluan ajatella, etten tuo samalla itselleni lisää painolastia ja rusennu sen alle.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
(I hate) everything about you
Taisi tulla eilen jätettyä hyvästit isälle. Se tuli yllätysvisiitille ja käveli mua vastaan niin paljon kuin pystyi. Se ei aikonu aluks ees nähdä mua, mutta näki sitten kumminki. Ei melkeen pysyny pystyssä. Mä katoin sitä hetken aikaa ja sain sitten sanottua: "Et oikeen meinannu pysyä pystyssä, vai?" Se tais nauraa. Mä olin vaan keskittyny ikuistamaan sen ulkonäköä mun muistin perukoille. Laihtunu, paljon, liikaa. Jonkinaikaa sitten mustaksi värjätyt hiukset, joissa oli ehkä sentin verran harmaata juurikasvua. Vasemmassa korvassa korvakoru. Ja uus musta takki, josta näkyi, että se oli maksanu paljon.
Se halas mua ja jotenki musta tuntus, että mä olin sitä vahvempi. Ajatus puistatti mua. Entinen fitness-friikki luurankoa muistuttavana.
"Oot sentää saanu uuden takin hankittua?" sanoin, kun isä halus halauksesta irti, koska se sattui.
Se nauro taas ja kaivo kukkaronsa esille. Se laitto mun käteen viiskymppiä, sitten uudet viiskymppiä ja mä katoin sitä hämmästyneenä ja kiitin. Se ei lopettanu siihen vaan lisäs kaks viiskymppistä. 200 euroa, mä en ollu uskoa silmiäni. "Onhan sulla varmasti varaa tähän? Oikeesti?" Se mutisi jotain myöntyvästi ja oli lähössä takas autolle, jossa sen nainen, jonka se oli mun sijasta puolisen vuotta sitten valinnu, kun mä estin sitä.
"Anna mun saattaa sua kädestä pitäen. Sä et selviä tonne asti muuten." Vedin tuon heiveröisen, mutta ehdottoman komean miehen, jota en enää edes väittänyt tuntevani kunnolla, käsikynkkään kanssani. Huomasin hänen harhailevan jäisimmille alueille, joilta ohjasin hänet kiireesti pois. Halusin suojella häntä enkä halunnut päästää häntä menemään. Kerroin olevani menossa Helsinkiin tanssimaan ja hän kertoi loukanneensa selkänsä heitellessään renkaita.Tartuin viimeisimmillä metreillä häntä kädestä, puristin kämmentä ja sitten päästin irti, kun olin pyytänyt häntä pitämään huolta itsestään. Näin autossa kuskin vihaisen ja kylmän katseen, joka oli osoitettu minulle ja tuolle puolitahalliselle hellyydenosoitukselle. Takapenkillä oli vaalea poikalapsi ja mietin, kuka tämä oli. Käänsin selkäni kuullessani auton starttaavan, mutta käännyin väkisinkin katsomaan ja toivoin, että olisin sanonut rakastavani häntä, vaikka viime vuodet olen luullut olevani täynnä pelkkää vihaa.
Tänään selvisi, että isä käyttää nykyään huumeita. Ja että se lapsi oli mun puoliveli, Sebastian, enkä mä tuu koskaan tuntemaan sitä. Enkä näe isääni enää ikinä.
I hate everything about you
Why do I love you??
I hate everything about you
Why do I love you? - Three Days Grace - I Hate Everything About You
Se halas mua ja jotenki musta tuntus, että mä olin sitä vahvempi. Ajatus puistatti mua. Entinen fitness-friikki luurankoa muistuttavana.
"Oot sentää saanu uuden takin hankittua?" sanoin, kun isä halus halauksesta irti, koska se sattui.
Se nauro taas ja kaivo kukkaronsa esille. Se laitto mun käteen viiskymppiä, sitten uudet viiskymppiä ja mä katoin sitä hämmästyneenä ja kiitin. Se ei lopettanu siihen vaan lisäs kaks viiskymppistä. 200 euroa, mä en ollu uskoa silmiäni. "Onhan sulla varmasti varaa tähän? Oikeesti?" Se mutisi jotain myöntyvästi ja oli lähössä takas autolle, jossa sen nainen, jonka se oli mun sijasta puolisen vuotta sitten valinnu, kun mä estin sitä.
"Anna mun saattaa sua kädestä pitäen. Sä et selviä tonne asti muuten." Vedin tuon heiveröisen, mutta ehdottoman komean miehen, jota en enää edes väittänyt tuntevani kunnolla, käsikynkkään kanssani. Huomasin hänen harhailevan jäisimmille alueille, joilta ohjasin hänet kiireesti pois. Halusin suojella häntä enkä halunnut päästää häntä menemään. Kerroin olevani menossa Helsinkiin tanssimaan ja hän kertoi loukanneensa selkänsä heitellessään renkaita.Tartuin viimeisimmillä metreillä häntä kädestä, puristin kämmentä ja sitten päästin irti, kun olin pyytänyt häntä pitämään huolta itsestään. Näin autossa kuskin vihaisen ja kylmän katseen, joka oli osoitettu minulle ja tuolle puolitahalliselle hellyydenosoitukselle. Takapenkillä oli vaalea poikalapsi ja mietin, kuka tämä oli. Käänsin selkäni kuullessani auton starttaavan, mutta käännyin väkisinkin katsomaan ja toivoin, että olisin sanonut rakastavani häntä, vaikka viime vuodet olen luullut olevani täynnä pelkkää vihaa.
Tänään selvisi, että isä käyttää nykyään huumeita. Ja että se lapsi oli mun puoliveli, Sebastian, enkä mä tuu koskaan tuntemaan sitä. Enkä näe isääni enää ikinä.
I hate everything about you
Why do I love you??
I hate everything about you
Why do I love you? - Three Days Grace - I Hate Everything About You
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Today my demons won
Mä en pysty tähän enää. Mä palaan pro ana-saittejen ihmeelliseen maailmaan ja koitan olla kuolematta Anteeksi.
Järkeä ja järjettömyyttä
Toisinaan mä olen taas niin kuin mä. Suunnittelen ystävänpäiväksi yllätystä rakkaalleni, hymyilen, tanssahtelen ja meinaan laulaa autossa kuuluvien kappaleiden tahtiin.
Mutta mun sisällä kytee väsymys. Mä haluaisin antaa periksi. Mä en jaksaisi yrittää parantua. Mitä, jos tääkin kerta on vaan turhaa? Herättelen turhia toiveita varmaan. Mä en tiedä, pystynkö mä tähän, vaikka mä haluaisin pystyä - vai haluaisinko? Siihen, että haluisin parantua, olisi paljon järkisyitä, mutta parantumattomuudelle on syviä, järjettömiä ja kipeitä syitä.
Musta tuntuu, että haluaisin itkeä jonkun olkapäätä vasten ja vuodattaa kaiken sydämeltäni. Musta ei ole vielä koskaan tuntunut siltä aiemmin... Mutta mä en halua satuttaa ketään, vaikka sanotaan, että hiljaisuus tappaa.
Rakas: "Voi, kun tietäisin, kuka mua sillon lukion pihalla kyyläs niin voisin antaa sille potkut."
Minä: "Potkut? Mistä lähtien sä oot värvänny kaikki muut lukiolaiset paitsi mut sulle töihin?"
Rakas: "No, sut mä oon värvänny mun vaimoks."
<3
Mielessä on huutanu ajatus: MITÄ, JOS MÄ LIHON NOISTA E-PILLEREISTÄ...?!
Asiaa ei auta se, että rakas epäilee koiran lihomisen johtuvan makkarasta, ja me syötiin makkaraa tänään. Mä haluaisin oksentaa sen kaiken ulos.
Mutta mun sisällä kytee väsymys. Mä haluaisin antaa periksi. Mä en jaksaisi yrittää parantua. Mitä, jos tääkin kerta on vaan turhaa? Herättelen turhia toiveita varmaan. Mä en tiedä, pystynkö mä tähän, vaikka mä haluaisin pystyä - vai haluaisinko? Siihen, että haluisin parantua, olisi paljon järkisyitä, mutta parantumattomuudelle on syviä, järjettömiä ja kipeitä syitä.
Musta tuntuu, että haluaisin itkeä jonkun olkapäätä vasten ja vuodattaa kaiken sydämeltäni. Musta ei ole vielä koskaan tuntunut siltä aiemmin... Mutta mä en halua satuttaa ketään, vaikka sanotaan, että hiljaisuus tappaa.
Rakas: "Voi, kun tietäisin, kuka mua sillon lukion pihalla kyyläs niin voisin antaa sille potkut."
Minä: "Potkut? Mistä lähtien sä oot värvänny kaikki muut lukiolaiset paitsi mut sulle töihin?"
Rakas: "No, sut mä oon värvänny mun vaimoks."
<3
Mielessä on huutanu ajatus: MITÄ, JOS MÄ LIHON NOISTA E-PILLEREISTÄ...?!
Asiaa ei auta se, että rakas epäilee koiran lihomisen johtuvan makkarasta, ja me syötiin makkaraa tänään. Mä haluaisin oksentaa sen kaiken ulos.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Sä et satuta vaan itteäs
Mulla on ollu taas vaihteeksi rankkaa. Oon yrittäny parantua, retkahtanu ja toistanu sitä kuviota onnistumatta kummassakaan. Jos vaan voisin lakata olemasta... Liikunnatki on jääny vähäselle rakkaan valvonnan ja flunssan vuoksi.
Yhtenä yönä mä itkin, koska rakkaani oli vitsaillut olevansa vielä mua pienempi ja sitten kosketellut mun käsiä, jotka on mulle arka paikka, koska ne ei oo niin laihat kuin haluisin. Mun käsien pitäis olla pelkkää luuta... No, olin kumminkin aika vakuuttunut, etten edes näytä laihalta, kunnes...
Toisenlaisena yönä käytiin yllättävää keskustelua rakkaan kanssa. En halua kirjottaa sitä kokonaan, mutta pätkiä siitä kyllä.
Rakas: "Tiiätkö, tänään, kun mä kattelin sua ja oikein katoin sun sivuprofiilia, mä vasta oikeen tajusin, miten sairaan laiha sä oot. Susta näkyy sun alipainosuus. Vaatteet päällä ei näytä niin pahalta, mutta ilman niitä... Vatsan seutu ja ne kylkiluut..."
Minä: "Mä muistelisin kuulleeni aiemmin jonkun kommentin alkavasta kaljamahasta ja sit mä oonkin laiha... En ees tiiä, mitä sanoisin tohon."
Rakas: "No, niin. Mua ei yhtään haittais, jos painoa tulis lisääkin."
Niin, niinhän ne kaikki aina sanoo... Ja tuomitsee mielessään.
Rakas: "Mä en aio pakottaa sua syömään, mutta en myöskään pelkää soittaa sulle ambulanssia ja kertoa sun niistä huijausjutuista, joita oot käyttäny, riippumatta siitä, aiotko käyttää niitä sillä kertaa vai et. Ja muista, että sä et satuta vaan itteäs tällä kertaa."
Minä: "Niin, viime kerralla mulla ei oikeen ollu ketään, ketä ois kiinnostanu. Sain vaan keskittyä itteeni, mutta nyt en mä sua haluu satuttaa. Mä en haluu sulle turhaa kärsimystä. Mä en tiiä, ootko sä huomannu, mutta mä oon yrittäny viime aikoina enemmän tota parantumista."
Rakas: "Joo, oon huomannu. Ja lähdetäänkin siitä olettamuksesta, ettei ambulanssia tarvi soittaa. Mä en tiedä, paljonko sä vihaat mua mun kertoessa huijauskeinoistas."
Minä: "En mä sua vihais... Mua vaan ärsyttäis, mutta ymmärsinhän mä sillonkin, kun yhdellä kertaa yks mun kaveri yritti auttaa mua."
Rakas: "Eikä meidän suhde päättyis siihen, jos joutuisit sairaalaan. Sä voit olla varma, että ravaisin siellä."
Minä: "Mä rakastan sua. Miten mä oon ansainnu noin ihanan miehen?"
Rakas: "Mäkin rakastan sua."
Mä halusin kovasti itkeä ton keskustelun aikana. Vaikka huoneessa oli pimeää, erotin juuri ja juuri rakkaani kasvoilta saman tuskaisen surun kuin joskus aiemmin exäni kasvoilta, kun tämä näki minut alimmassa painossani. Exä tuolloin löi nyrkkiä pöytään ja itki.
Yhtenä yönä mä itkin, koska rakkaani oli vitsaillut olevansa vielä mua pienempi ja sitten kosketellut mun käsiä, jotka on mulle arka paikka, koska ne ei oo niin laihat kuin haluisin. Mun käsien pitäis olla pelkkää luuta... No, olin kumminkin aika vakuuttunut, etten edes näytä laihalta, kunnes...
Toisenlaisena yönä käytiin yllättävää keskustelua rakkaan kanssa. En halua kirjottaa sitä kokonaan, mutta pätkiä siitä kyllä.
Rakas: "Tiiätkö, tänään, kun mä kattelin sua ja oikein katoin sun sivuprofiilia, mä vasta oikeen tajusin, miten sairaan laiha sä oot. Susta näkyy sun alipainosuus. Vaatteet päällä ei näytä niin pahalta, mutta ilman niitä... Vatsan seutu ja ne kylkiluut..."
Minä: "Mä muistelisin kuulleeni aiemmin jonkun kommentin alkavasta kaljamahasta ja sit mä oonkin laiha... En ees tiiä, mitä sanoisin tohon."
Rakas: "No, niin. Mua ei yhtään haittais, jos painoa tulis lisääkin."
Niin, niinhän ne kaikki aina sanoo... Ja tuomitsee mielessään.
Rakas: "Mä en aio pakottaa sua syömään, mutta en myöskään pelkää soittaa sulle ambulanssia ja kertoa sun niistä huijausjutuista, joita oot käyttäny, riippumatta siitä, aiotko käyttää niitä sillä kertaa vai et. Ja muista, että sä et satuta vaan itteäs tällä kertaa."
Minä: "Niin, viime kerralla mulla ei oikeen ollu ketään, ketä ois kiinnostanu. Sain vaan keskittyä itteeni, mutta nyt en mä sua haluu satuttaa. Mä en haluu sulle turhaa kärsimystä. Mä en tiiä, ootko sä huomannu, mutta mä oon yrittäny viime aikoina enemmän tota parantumista."
Rakas: "Joo, oon huomannu. Ja lähdetäänkin siitä olettamuksesta, ettei ambulanssia tarvi soittaa. Mä en tiedä, paljonko sä vihaat mua mun kertoessa huijauskeinoistas."
Minä: "En mä sua vihais... Mua vaan ärsyttäis, mutta ymmärsinhän mä sillonkin, kun yhdellä kertaa yks mun kaveri yritti auttaa mua."
Rakas: "Eikä meidän suhde päättyis siihen, jos joutuisit sairaalaan. Sä voit olla varma, että ravaisin siellä."
Minä: "Mä rakastan sua. Miten mä oon ansainnu noin ihanan miehen?"
Rakas: "Mäkin rakastan sua."
Mä halusin kovasti itkeä ton keskustelun aikana. Vaikka huoneessa oli pimeää, erotin juuri ja juuri rakkaani kasvoilta saman tuskaisen surun kuin joskus aiemmin exäni kasvoilta, kun tämä näki minut alimmassa painossani. Exä tuolloin löi nyrkkiä pöytään ja itki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)