"Kaikki on vaa menny niin täydellisesti ;) <3"
"Hyvät yöt muru <3"
"Aamupalaa kultii ;)"
"Koskas muutat? <3"
"Jag älskar dig"
Selaan rakkaan lähettämiä tekstareita (tai niitä, mitä niiden kokonaismäärästä on jäljellä) ja kuvia yhdessä ja erikseen.
Jätin lahjan ja pari lappua pöydälle. Mahtavatko löytyä roskiksesta? Tarjosin ruokaa, ei kelvannut. Suoraan sanottuna ei itselläkään mene alas. Kysyin, saako vieressä nukkua ja saan päättää itse. Menen viereen nukkumaan, ties vaikka en enää saisi tilaisuutta tämän yön jälkeen.
Ja jos me erotaan (mun rakkaan tahdosta), mulla ei ole enää kotia.
Huomenna mulla on pitkä kävelymatka koululle, kyytiä ei kuulemma tule.
Kohta mä murrun täysin. Meillä oli joitakin tunteja sitten kaikki niin hyvin.
Ja mitä mäkin kuvittelen voittavani tällä itkemisellä? En kyllä pysty lopettamaankaan.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Goodbye my lover
Pour a little salt we were never here...
...I tell my love to wreck it all
Cut out all the ropes and let me fall......I told you to be patient
I told you to be fine
I told you to be balanced
I told you to be kind
In the morning I'll be with you
But it will be a different kind......Come on skinny love what happened here......Now all your love is wasted then who the hell was I?..." Birdy - Skinny Love
On aina yhtä shokeeraavaa, kun asiat muuttuvat yllättäen. Aamuyöllä rakkaani kanssa syleilimme, kuulin hänen rakastavan minua, aamulla hän heitti minut kouluun, tekstasi päivän aikana, puhuimme puhelimessa, kävimme koulun jälkeen kaupassa ja aivan yhtäkkiä kaikki mureni käsiin. Sain kuulla rakkaani tekevän kuolemaa ja huomaan toivovani, että toivottavasti kuolen ensin.
Lupasin olla hänen vierellään viimeiseen sydämenlyöntiin asti - omani tai hänen.
tiistai 4. helmikuuta 2014
I seem to eat numbers
Ruoka on palaamassa mulle pelkkien lukujen muotoon. Mä haluaisin antaa periksi mun halulle ja antaa sen hukuttaa mut, mutta mä oon muuttamassa rakkaani kanssa yhteen. Mä en voi, mä en saa, ja houkutus on käymässä ylivoimaiseksi... Ja tänäänkin se houkutus sai musta yliotteen. Tähän aikaan yöstä mä en korjaa tilannetta ja saa nähdä korjaanko huomennakaan. Ja mun huulet ovat sinetöidyt, en mä jaksais aina olla pelkkä taakka ja ongelmavyyhti, joten mä hymyilen ja olen kuin mitään ei ois tapahtumassa. Paljonkin on tapahtumassa. Oon taas ruvennu kavahtamaan kosketusta... Kohta me varmaan mun rakkaan kanssa nukutaankin erillään, eilisiltana mä todella harkitsin sitä.
Oltiin viikonloppuna Helsingissä. Hotelli mokaili, mä kävin tanssimassa ja olin tosi väsynyt. Me käytiin syömässä ja leffassa, onneksi en sentään leffaan mitään herkkuja ottanut. Tai no, onneksi ja onneksi... Mä en enää tiedä, onko syöminen heikkoutta vai mun sisäsestä taistelutahdosta kumpuavaa. Voiko se olla kumpaakin? Tän Helsinki-jutun täällä mainitsemisen pointti oli se, että yks lause mun rakkaalta jäi kummittelemaan: "Tää on oikee sinkkumiehen paratiisi. Pitkiä, hoikkia ja nuoria naisia kaikkialla..." Musta tuntu pahalta, etten voinut edes mielessäni verrata itseäni kyseisiin kaunokaisiin. Tuntu pahalta, että mun rakas on sidoksissa muhun ja siten ei pysty saavuttamaan kyseisiä naisia. Mitä muka mulla on mitä niillä ei ole? Mä en ole pitkä, hoikkuudesta en uskalla sanoa mitään, koska mä en oikeasti tiedä, näenkö itseni oikein vai en.
Mun paras ystäväni, jolla myös on syömishäiriö, tunnusti haluavansa laihduttaa taas ja vitsillä sanoin, että voitaisiin laihduttaa yhdessä tai voisin jopa laihduttaa meidän molempien puolesta. Musta tuntuu, etten mä pysty edes näkemään sitä kohta, jos oon meistä painavempi. Tulevatko painoasiat meidän väliin? Mitä mun ois pitäny ajatella siitä, että se luuli mun olevan tosissaan ja suostui yhteislaihdutukseen? Kiinnijäämisen pelossa sanoin sen olleen vitsi.
Tapasin ennen Helsinkiin menoa poikaystävän isovanhemmat. Mukavia olivat, mutta pullan syömisen jälkeen mun kroppa alkoi näyttää merkkejä siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Rintaa kivisti, pyörrytti, olo tuntui turhan kevyeltä kuin ei olis voinu ees ajatella, oli kylmä ja päätä särki. Myöhemmin ihan tärisin ja kivut pahenivat, mutta onnistuin piilottelemaan oireita. Pelkäsin, että minulle soitettaisiin ambulanssi tai joutuisin vaikka ihan vain lääkäriin. Sekin olisi jo liikaa. Myös eräs toinen asia muistuu tuosta mieleen. Pieni pätkä keskustelua:
Rakkaan mummi: "Silloin, kun minä kävin riparin, me käveltiin sinne yhdessä ja matkalla joukko poikia raiskasi yhden tytön."
Minä: "Miten, jos te kaikki yhdessä kuljitte?"
Rakkaan mummi: "Olivat jääneet jälkeen ja kai se tyttö oli ärsyttäny niitä poikia, joten se raiskattiin."
Onko vika tytössä, jos tulee raiskatuksi? Sanoisin, että ennemmin raiskaajissa... Näin mä haluan ajatella, etten tuo samalla itselleni lisää painolastia ja rusennu sen alle.
Oltiin viikonloppuna Helsingissä. Hotelli mokaili, mä kävin tanssimassa ja olin tosi väsynyt. Me käytiin syömässä ja leffassa, onneksi en sentään leffaan mitään herkkuja ottanut. Tai no, onneksi ja onneksi... Mä en enää tiedä, onko syöminen heikkoutta vai mun sisäsestä taistelutahdosta kumpuavaa. Voiko se olla kumpaakin? Tän Helsinki-jutun täällä mainitsemisen pointti oli se, että yks lause mun rakkaalta jäi kummittelemaan: "Tää on oikee sinkkumiehen paratiisi. Pitkiä, hoikkia ja nuoria naisia kaikkialla..." Musta tuntu pahalta, etten voinut edes mielessäni verrata itseäni kyseisiin kaunokaisiin. Tuntu pahalta, että mun rakas on sidoksissa muhun ja siten ei pysty saavuttamaan kyseisiä naisia. Mitä muka mulla on mitä niillä ei ole? Mä en ole pitkä, hoikkuudesta en uskalla sanoa mitään, koska mä en oikeasti tiedä, näenkö itseni oikein vai en.
Mun paras ystäväni, jolla myös on syömishäiriö, tunnusti haluavansa laihduttaa taas ja vitsillä sanoin, että voitaisiin laihduttaa yhdessä tai voisin jopa laihduttaa meidän molempien puolesta. Musta tuntuu, etten mä pysty edes näkemään sitä kohta, jos oon meistä painavempi. Tulevatko painoasiat meidän väliin? Mitä mun ois pitäny ajatella siitä, että se luuli mun olevan tosissaan ja suostui yhteislaihdutukseen? Kiinnijäämisen pelossa sanoin sen olleen vitsi.
Tapasin ennen Helsinkiin menoa poikaystävän isovanhemmat. Mukavia olivat, mutta pullan syömisen jälkeen mun kroppa alkoi näyttää merkkejä siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Rintaa kivisti, pyörrytti, olo tuntui turhan kevyeltä kuin ei olis voinu ees ajatella, oli kylmä ja päätä särki. Myöhemmin ihan tärisin ja kivut pahenivat, mutta onnistuin piilottelemaan oireita. Pelkäsin, että minulle soitettaisiin ambulanssi tai joutuisin vaikka ihan vain lääkäriin. Sekin olisi jo liikaa. Myös eräs toinen asia muistuu tuosta mieleen. Pieni pätkä keskustelua:
Rakkaan mummi: "Silloin, kun minä kävin riparin, me käveltiin sinne yhdessä ja matkalla joukko poikia raiskasi yhden tytön."
Minä: "Miten, jos te kaikki yhdessä kuljitte?"
Rakkaan mummi: "Olivat jääneet jälkeen ja kai se tyttö oli ärsyttäny niitä poikia, joten se raiskattiin."
Onko vika tytössä, jos tulee raiskatuksi? Sanoisin, että ennemmin raiskaajissa... Näin mä haluan ajatella, etten tuo samalla itselleni lisää painolastia ja rusennu sen alle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)