Recovery is not for me

Parantujakaveri pisti viestiä. Mä pelkään, että se ratkeaa vielä mun takia. Sillä on mahdollisuus parantua. Sillä on mahdollisuus lapsiin, rakkauteen, terveyteen ja onneen. Osittain pelkään myös, että se saa paranemisen kuulostamaan yrittämisen arvoiselta. Ei ei ei ei ei, paraneminen ei oo mua varten nähtiinhän se jo viimeksi.
Mä sain aluksi pelkkiä tuomitsevia katseita ja syyttäviä sanoja. Lääkäri sanos, että mun ois pitäny laihduttaa about 100 g niin oisin päässy suoraan osastolle. Sit olisin ollu riittävä. Muussa tapauksessa en ollu kuulemma hoidon arvonen. Myöhempi terapiakaan ei ollu se mun paikka. Mulla ei ole paikkaa. Saankohan mä kunnollista omaa hautaakaan?

Mun äiti on ikuinen laihduttaja. Yrittäessäni parantua sain jatkuvasti kuulla, kuinka mun piti syödä ruokaa x, mutta äidille siinä oli liikaa kaloreita. Myös mun isä laihduttaa. Ja kaverit. Mä oon silti ainoa, joka ottaa tän ihan tosissaan ja saavuttaakin jotain. Voisin melkeen jopa sanoa, että mä oon ihan hyvä tässä, mutta en siltikään tarpeeksi hyvä. Voisin olla parempikin. Voisin olla osastohoitokunnossa yöllä ja kuollut aamulla.

Lisään tähän suoran lainauksen parantujakaverin viestistä: " Mua surettaa hirveesti toi sun tilatees : c Mutta mitä hyötyä on laihuudesta tai opiskelusta jos sä kuitenkin oletat kuolevas pian? Eikö olis parempi oikeasti yrittää hankia sitä apua jostain, sillä toi on jo tosi vakavaa. Sulla vois olla muutakin kuin sun laihuus. Anoreksiasta voi kuitenkin toipua (oli sitten kuinka syvällä siinä tahansa) ja voisit viettää vielä pitkän ja onnellisen elämän. Vaikka nyt onkin vaikeaa, niin alhaalta on suunta vain ylöspäin."
Mitä hyötyä? Opiskelusta on se hyöty, että sitten oon ainaki yrittäny olla mun vanhemmille mieliksi. Laihuudesta on se hyöty, että sitten oon laiha ja kaunis mun arkussa. Sitten ne katuu, ketkä on koskaan haukkunu mua läskiksi ja sitten oon viimein saavuttanu jotain.
Muutakin kuin laihuus? Mä en näe mitään. Oon ollu syömishäiriöiden kanssa niin kauan, että en osaa edes elää. Ja kuka haluaa olla läskimmän versioni kaveri, kun tämäkään versio ei kelpaa. Mulla ei ole mitään...

Marraskuun odottelua

Mä ootan marraskuuta. Tuntuu ihan hyvältä sanoa, että mä ootan jotain tällasta vähäpätöstä asiaa. Ootan, että jakso vaihtuu ja pääsee ärsyttävästä tanssiopesta eroon - mantsan opettajasta puhumattakaan. Ootan myös joulukuun odottelua. Ootan odottelua? Onko siinä ees järkeä? Pitääkö siinä olla järkeä? Näin asiat kumminki on. Lisäksi luultavasti saan vähän ylimäärästä rahaa eikä mun tarvitse laskea ihan jokasta senttiä. Oon ylpeä sanoessani, että mä en ole viime aikoina kuluttanut ihan kaikkia rahoja ruokaan. Tää on askel onnistumiseen laihduttamisessa. Ja eilen sain jopa taas paniikkikohtauksen ruokaan liittyvästä blogitekstistä.

Silti mä en oo ollut onnellinen. Sovitin yhdellä hyppytunnilla 122 cm tytölle tarkoitettua paitaa kaupassa (itse olen pituudeltani 158 cm) ja se paita sopi. Sekään ei riitä. Sitä paitsi mä en itse ole ollut ainoa, jolle en oo riittänyt. Musan opettaja sanos, että se ois siirtämäs mun balettisooloa johonkin myöhempään, vaikka se itse pyysi mua harjottelemaan soolon koulun avajaisia varten. Mä en kerjännyt verta nenästäni, vai kerjäsinkö? Onko mun selässä lappu, jossa lukee "satuta minua"?

Oon myös ollut terkkarin pakollisella vastaanotolla viime perjantaina. Valehtelin sille päin naamaa, feikkasin hymyn ja huijasin punnituksessa. Perussettiä. Se terkkari kyllä yllätti mut jotenkin. Mä pääsin niin helpolla. Hyvä vaan.
Terkkari: "Sä oot tän lapun mukaan joutunu väkivallan uhriksi. Miten? Ollaanko sua tönitty tai lyöty?"
Minä: "Sekä ala-asteella että yläasteella mua ollaan tönitty, heitelty kivillä, lyöty, työnnetty portaat alas...Ala-asteella siihen jopa yritettiin puuttua."
Terkkari: "Tässä voidaankin siis puhua ihan oikeasta väkivallasta. Miksi vain ala-asteella yritettiin puuttua?"
Minä: "Yläasteella on muutakin tekemistä."
Mä en ole puuttumisen arvoinen.
Terkkari: "Tässä lukee, että oot käyny psykologilla. Miksi?"
Miten helkkarissa mä aion kiertää tän kysymyksen? Ehkä pitäis osittain olla rehellinen. Enhän mä tiiä, mitä niissä lapuissa mun entisestä koulusta lukee.
Minä: "Mun entisen koulun terkkari ja kuraattori epäili, että mulla on syömishäiriö."
Terkkari: "No, oliko sulla?"
Oli ja on edelleen... Mä sain diagnoosin.
Minä: "En mä tiiä."
Vale, vale, vale...
Terkkari: "Joskus syöminen vaan hetkeksi häiriintyy eikä sillon oo kyse syömishäiriöstä. Ehkä sun tapauksessa kyseessä on ollu tällanen juttu?"
Minä: "Ehkä."
Mä varmaan näytin läskiltä siellä.
...
Terkkari: "Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Minä: "Ei."
Miten normaalit ihmiset laihduttaa ja pystyy lopettamaan jossain painossa sen laihduttamisen? Se on mun kysymys, jota en kumminkaan kysynyt.
Terkkari: "Mä en sitten Wilmassa vastaa kysymyksiin, ellei ne oo ajanvarauksista."
Minä: "Selvä."
Terkkari: "Sä voit aina tulla juttelemaan, jos on tarvis."
No joo joo.
Mulle tuli elävästi terapia-ajat mieleen. Kaikki kysymykset, kasa täytettäviä papereita... Terapiassa tosin ei mitattu mun pulssia. Sydän juuri ja juuri lyö, mutta ahdistuksesta syke nous just sopivasti mittaustulosta varten. Se oli silti liian alhanen, mutta meni läpi "tän kerran".

Mä muuten mietin mun tavoitteita tässä jokunen aika sitten. Tajusin haluavani painaa 0 kg. Mä tajusin, ettei mikään muu riitä mulle. Fantasioin, että vielä lumen aikaan laihtuisin olemattomiin. Olisin hauras ja kalpea, mun huulet olis punatut kuin Lumikilla ikään ja vaipuisin hankeen. Runollista.

Runoudesta mulle tulee mieleen se, että kohta on runopäivä ja mun pitäis olla esittämässä runoja. Mun mielessä on vaan synkkyyttä ja toivon, ettei kukaan tajua runojen heijastuvan mun omasta elämästä. Mun on saatava jatkaa näin.

Mulla on nykyään pelkästään anoreksian vuoksi hankittu kaverikin. Meitä ei yhdistä mikään muu. Kaiken lisäksi mulle selvis pari päivää sitten, että se haluaa parantua. Se on varmaan sille hyvä. Se tyttö on vielä eloisa. Sillä on voimia siihen prosessiin ja sillä on apua oikeaan aikaan. Mä en saanut apua oikeaan aikaan aikoinani ja mun voimat ehtyivät. Tietystihän se typykkä haluaisi mun parantuvan myös, mutta en mä voi. Monta vuotta on kulunu, mun pitää saavuttaakin jotain. Parantuminen tarkottais, että oisin vaan tuhlannu mun aikaa nää vuodet. Enkä mä voi suostua siihen.

Monsters are the calories in your food

Mikään ei mee putkeen. Mua ahdisti ja masensi aamulla ihan hirveesti, mutta peitin kaiken naurulla, mistä ei meinannut tulla loppua, vaikken oikeasti edes ollut iloinen. Kaikki nauraminen on uusi tapani itkeä. No, tänään tunsin kuuluvani edes johonkin porukkaan ja se porukka päätti ottaa mut mukaansa syömään. En mä voinut kieltäytyä, koska siinä porukassa oli yksi tyttö, jonka kanssa olin tehnyt fyysisiä paritöitä aikaisemmin ja se tyttö oli järkyttynyt tuntiessaan mun luita, kuulemma muutakin. Mun pitäis tässä porukassa sitten esittää entistä enemmän hyvinvoivaa lukiolaistyttöä, jolla ei ole mitään huolta maailmassa. En haluis olla niin yksinäinen, mut toisaalta en mä kyl haluu syödäkään tai paljastaa itsestäni asioita. En oo varma, tuunko olemaan missään porukassa, tuskin ainakaan paastojen aikaan.
 Nyt, kun palasin äidin luokse, äiti vaan suunnittelee ruokaa, ruokaa ja ruokaa, jota tuputtaa minulle. Onneksi saan skipata huomisen pekonin ja syödä perunaa ja salaattia. Sekin on jo pieni voitto. 

Tumblr:issa tuli vastaan, miltä 200 kaloria näyttää lautasella, joten jaan vähäsen kuvia. Stay inspired! xoxo

Kärjellä ja kärvistelyä

Tänään söin, mutta voin myös sanoa urheilleeni itseni negatiivisiin kaloreihin asti. Urheiluna tänään toimi lenkkeilyn lisäksi tanssi kärkitossuillani. Harvoin olen pitänyt itselleni niin rankkoja treenejä kuin tänään. Lyyhistyin lattialle sen jälkeen. Mitäkö treenasin tällä kertaa? Sooloani - tietysti. Olen kokeillut viime aikoina todella monia koreografioita ja varioinut niitä hyvin monella eri tavalla, mutta en ole vieläkään täysin tyytyväinen. Lisäksi minun pitäisi löytää kalkkia, jota laittaa kärkitossuihini, etten liukastu lavalla. Se ei ole kuitenkaan mikään tanssisali, mihin saa suihkuttaa liukastumista estäviä aineita. Ellen löydä mitään sellaista, teen tämän soolon pehmeillä tossuilla.
 Minun on myös parempi olla hyvin pieni sooloni aikaan. En voi mennä sinne lavalle elefanttina. Hyvät uutiset ovat, että olen jo vähän lähempänä tavoitettani...

"Hupsista saatana"

Anteeksi otsikko, mutta juuri tuo lausahdus sopii lopulle päivääni täydellisesti. Tuli nimittäin mutkia matkaan.

Ensinnäkin, ex soitti ja hetihän se kuuli, ettei mulla oo kaikki ihan okei. Se on välillä pelottava sen kanssa, mitä se pystyy musta lukemaan jo pelkän äänen perusteella. Se näkee mun läpi, vaikka muut ei näkisikään. No, silläkään ei ollu asiat ihan jees, joten ei se mua hiillostamaan jäänyt. Eikä se ois muutenkaan, tunteehan se mut. Toivottavasti se ei halua pelastaa mua, koska muuten joudun ottamaan etäisyyttä, tarvittaessa laittamaan sen vihaamaan mua. Mulla on suureksi surukseni tunteita sitä kohtaan ja silti olen valmis laittamaan laihuuden kaiken edelle.

Toiseksi, mun vaaka ei toimi enää. Kannatti ostaa halvin mahdollinen... Tällä hetkellä ei oo rahaa ostaa uutta, joten mittanauha on mun uus paras kaveri.

Kolmanneksi, äiti tuli yllättäen hakemaan mut Tupperware-kutsuille. Oli kivaa saada aikaa kulumaan, mutta syöminen oli ihan kauheeta... Se nimittäin sattus. En enää kyseenalaista sitä sääntöä, että paasto tulee lopettaa hedelmillä ja voi kuolla, jos ei niin tee. Hupsista saatana.

+ Extrana mun entinen paras kaveri seisos likimain mun pihalla, kun palasin kutsuilta.

1. paastopäivä - taas

Onnistuin tänään nukkumaan pidempään. Vähemmän päivää kestettävänä. Tämä päivä on nimittäin taas niitä päiviä, kun asiat liittyen isovanhempieni kuolemaan pyörivät mielessä. Jos voisin jotenkin klikata päästäni "estä ajatukset liittyen tähän asiaan", elämäni helpottuisi.
 

Eilen myös entisen parhaan kaverini veli pisti viestiä Facebookissa. Se haluais nähdä. Vastasin olevani kipeä - niin kuin olenkin. On ollut flunssa jo viikkoja, kohta äiti raahaa lääkäriin. Mutta se flunssa ei ole juuri tällä hetkellä niin painava syy, etten näkisi, jos haluaisin. Yllätys yllätys, en halua nähdä, koska hän on nähnyt minut laihimmillani ja saattaa huomata eron. Sitten hän kertoo asiasta siskolleen, joka saa nauraa sille, kuinka säälittävä epäonnistuja olen. Mä en pysty tähän, ellen saa verhota itseäni tarpeeksi hyvin tai sit mun pitää laihtua tavotepainooni. 

ARGHH

Se siitä paastosta. "Haukkaan vaa palasen mandariinista." Eihän se siihen oikeesti jääny, tietenkää. Pienen hetken kyllä uskoin, että olisi jäänyt. No, huomenna palaan takaisin paastoon. Paastoan siis huomisen, ylihuomisen ja toivottavasti perjantainkin. Tällä kertaa mä onnistun. Oikeesti, tän päivän epäonnistuminen varmaan jo selittää teillekin, miksi vihaan itseäni.

2. paastopäivä

Yö oli hankalampi kuin aamu. Yö kului kramppien kanssa, mutta kuitenkin sekin vielä suhteellisen rauhallisesti. Odotin jalkojeni tuntuvan aamulla painavilta, mutta oloni oli tyhjä ja muutenkin kevyt. En saanut aamulla kahvia laitettua ja dieettikokis loppui eilen, mutta jostain syystä pärjäsin vedellä. Liikkuminen oli toki hitaampaa, mutta muistelisin 2. paastopäivää pahemmaksi. 1. & 3. päivä eivät ole niin pahoja kuin 2.
 Päivän koe oli paljon helpompi kuin ajattelin ja sain sen tyhjyyden keskeltä suoritetuksi. Koska olin niin aikaisin liikkeellä kokeesta päästyäni, ajattelin mennä kirjastoon, mutta kirjastossa koin paremmaksi mennä sittenkin pian kotiin, jotten pyörtyisi kotini ulkopuolelle. Onneksi heikotus oli vain väliaikainen juttu.
 Päivää on vielä paljon jäljellä, onhan vasta puolipäivä. Illalla telkkarista tulee ainakin Koko Suomi leipoo, mutta pitäisi tässä välissä kaikkea satunnaista puuhailua itselleen järjestää.

 Olen suunnitellut rikkovani paaston varovasti torstaina varmuuden vuoksi. Perjantaina joku saattaa pakottaa minut syömään ja paasto pitäisi rikkoa aluksi vain hedelmillä.