Kun uni ei enää auta väsymykseen

Mä valvoin koko yön. Nukuin aamulla pari tuntia, täysin hyödytöntä sekin. Uni ei auta enää väsymykseen ja ahdistuskin vaihtuu vain toiseksi ahdistukseksi. Mä pelkään mun painajaisia ja niiden vaikutusta muhun enkä enää tiedä, mitä tehdä. Kuinka kauan selviän kahden tunnin yöunilla? Vai muuttaako rakkaan vieressä nukkuminen tilannetta?
 Jouluruoka ja sen kalorit, yön unettomuus tai painajaiset ja edessä olevat huonot uutiset... Niin.

 "Jotain tosi pahaa on tapahtunut."
"Mitä? Mitä on tapahtunut? Missä sä oot?"
"Hah, mä oon Kuussa. Enkä mä kerro."
"Liittyykö se mun setääni? Tai sun siihen naisees? Ja sä taidat olla baarissa, mutta missä?"
Saan tietää joulun jälkeen ja nyt on "joulun jälkeen". Tuon puhelun aikana halusin palavasti tietää, mistä on kyse ja nyt haluan vain pitkittää odotusta. Jos mä en kestäkään kuulla...

Ja mitä mun painajaiseen tulee, se on yleensä se sama uni. Siinä unessa mä oon taas yläkoulussani. Mä kävelen ala-aulassa kemian, matikan ja fysiikan luokkien suuntamilla ja varon menemästä liian lähelle kellaritasolle vievää portaikkoa. Kaikkialla on autiota, ja kello näyttää, että mä oon myöhässä tunnilta. Mä en tiedä, mikä tunti se on, josta oon myöhässä, mutta musta tuntuu, että se on yläkerrassa, joten riennän sinne. Ensimmäisenä menen luokkaan, jossa opiskelin äidinkieltä. Se on väärä luokka. Sitten harkitsen biologian ja maantiedon opintoihin omistettua luokkaa, mutta epäröinti ottaa minusta voiton. Lähden kohti kotiluokkaani, eli historian ja yhteiskuntaopin luokkaa, ja jään puolitiehen. Uskonnon moraalikasvatuksen luokka. Avaan oven ja huomaan paikan tyhjäksi lukuunottamatta henkilöä B, joka pyytää minua istumaan alas. Istun, vaikken oikeastaan haluaisikaan. Henkilö B sulkee oven, ja kuulen, kuinka se naksahtaa lukkoon. Pyydän häntä auttamaan minua luokan löytämisessä, mutta hän nostaa minut pulpetille ja pakottaa makuuasentoon. Sitten hän tulee viereeni ja sanoo haluavansa suudella minua. Kieltäydyn, ja henkilö B provosoituu ja sanoo vihaisena, ettei se riitäkään. Sitten hän muuttaa äänensä ällöttävän hunajaiseksi ja sanoo haluavansa seksiä kanssani. Kieltäydyn ja pakokauhu valtaa minut. Henkilö B alkaa avata housujani ja yrittää imeä kaulaani. Vastustelen, potkaisen häntä polveen ja alan avaamaan lukitusta. Oikea käteni alkaa vuotaa verta, mutta en voi pysähtyä katsomaan kättäni tarkemmin. Juoksen sivuportaita pitkin alakertaan ja jostain syystä aulaan. Sekuntien päätös: piiloudunko vessoihin ja olisin siellä helppona vankina, juoksenko sisäpihalle ja haen turvaa skeittirampeista, luistelukopeista ja satunnaisista pensaista vai lähdenkö juoksemaan etupihalle pääovien kautta? Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, vaikka tiedän silloin olevani näkyvillä. Henkilö B juoksee kovaa, mutta juoksen kovempaa. Menen ensimmäisenä kirjastoon ja pyydän henkilökuntaa piilottamaan minut, mutta kukaan ei tee mitään. Sama toistuu kyläkaupassa ja jahti alkaa uuvuttaa minua. Olen luovuttamassa, kunnes kokeilen piiloutua kyläleipomoon ja henkilökunta telkeää minut varastoon jauhosäkkien kanssa. Huokaisen helpotuksesta, kunnes kuulen ikkunan menevän rikki vieressäni. Henkilö B avaa oven, tarttuu minuun ja sitten herään.
 Sekava kertomus, tiedän, mutta koettuna ahdistava.

Mä muuten kerroin mun rakkaalle, että mulle tulee seksiin liittyvästä mielihyvästä syyllinen olo. Aina sanotaan, että raiskauksen tai raiskausyrityksen kohteet eivät koskaan pysty nauttimaan seksistä samoin kuten normaalit ihmiset, mutta mä nautin eivätkä haluni ole enää kovin pienet... Musta tuntuu, että mä oon vääränlainen.

Ja mun pitäisi olla laihempi. Mä oon kahden vaiheilla parantumisen ja täydellisen retkahtamisen välillä. Toisaalta mä haluaisin mun kumppanin kanssa myöhemmin lapsen. Me ollaan puhuttukin siitä lapsesta. Me molemmat toivottais tyttöä ja haluaisin antaa lapsen nimeksi Olivia. Se olisi joko etu- tai toinen nimi. Jos se olisi vain toinen nimi, etunimeksi haluaisin Essin, koska olen tuntenut elämäni aikana 2 Essiä, joista toinen on kuollut ja toinen elää parhaan ystäväni nimikkeellä. Pojan tapauksessa nimeksi voisi tulla Oliver. Miten outoa, mun kumppanini saa mut haluamaan lapsen... Ja paljon muutakin.

Let it end...please

Flashbackit. Elämäni helpottuisi huomattavasti, jos pääsisin niistä eroon. Viime aikoina olen nähnyt exäni entisen parhaan kaverin hymyn, kuullut hänen uhkauksensa raiskauksesta korvissani ja lopulta nähnyt ja kuullut minun ja exäni viimeisimmän keskustelun kasvokkain. Siitä keskustelusta on jo aikaa, mutta pelkään käyväni jonain päivänä nykyisen rakkaani kanssa saman keskustelun. Entä, jos niin käy? Mitä mä sitten teen? Exän kanssa erityisesti sattus se, että se toivoi, ettei meitä ois ees koskaan ollu, sillä mä todella rakastin sitä ja kärsin hänen sen hetkisestä parhaasta kaveristaan. Rakkaudelle tuli kova hinta. Turhalle rakkaudelle. Hitto. Toisaalta voin sanoa, etten halua takaisin yhteen exäni kanssa enää ikinä ja että todella rakastan uutta poikaystävääni, jota kai voisi jo miesystäväksi sanoa.
Argh, nää on taas näitä myöhäsen illan ajatuksia.

Ex: "Mä kadun kaikkea sitä, mitä meillä oli."
Minä: "... Miksi?"
Ex: "Mä olin typerä, kun edes koskaan halusin olla sun kanssas ja tehtiin niitä kaikkia asioita. Mä kadun sitä."
Minä: "Enkä mäkään enää rakasta sua."
Ex: "Etkö?"
Minä: "En."

And I know that you're hungry

"Onko sulla nälkä?"
"Sulla on nälkä."
"Sun vatsas murisee."
"Syödäänkö?"
Shh. Leikitään, ettei mulle voi tulla nälkä. Sovitaan niin.

Mä en tiedä, mitä mun pitäisi ajatella. Tapasin rakkaani äidin ja pikkusiskon tällä viikolla. Perhepäivällinen luvassa. Paljon ahdistavia kysymyksiä ja enhän mä ole edes varma, kuka olen. Silti, oleminen mun rakkaan kanssa rauhottaa mua ja jotenkin kokoaa mun pienet sirpaleet yhteen. Mä en ole oksentanut mun rakkaan luona, en suorittanut pakkoliikuntarituaaleja enkä ole piilottanut ruokaa ja oikeastaan olen aika ylpeä. Mä en ole tällä hetkellä niin anoreksian orja kuin mitä olen ollut. Toisaalta, se varmaan ikävä kyllä näkyy painossakin... Hirvittää ajatella. Mitäköhän mun rakkaan sukulaiset ja ystävät tuumii musta? Ehkä mun rakas vois näyttää mua ylpeemmin, jos oisin vaan vieläkin laihempi...

Itsenäisyyspäivän juhlissa Järnefeltin Kehtolaulu tuntu paljon pahemmalta kuin olin osannut odottaa. Kyseessä on siis isovanhempieni hautajaisissa soinut kappale. Mä jouduin kuuntelemaan sen koulussa kahdesti: harjoituksissa ja juhlassa. Harjoituksen aikana pidättelin itkua, pakotin itseni kuitenkin ruokailuun epäilyjen välttämiseksi ja juoksin vessaan oksentamaan rajusti ja itkemään. Sitten robottimaisesti korjasin meikin, harjoittelin peilin edessä uskottavaa hymyä ja menin pukukoppiin muiden luo. Äänen käheäksi oksentaminen juuri ennen esitystä, hyvä minä. Mitä mä teen?

Someday all these feelings and thoughts will explode

                         "Someday all these feelings and thoughts will explode. It's only a matter of time."



Koeviikko:  Hirvittävä väsymys. Univelkaa. Paljon ja vähän kaloreita - riippui päivästä. Tai, no, se myös riippuu siitä, mikä lasketaan paljoksi ja mikä vähäksi. Urheilua. Loputonta hymyilyä. Suudelmia. Rakkaudentunnustus. Ja sitä ennen mä vedin niitä nälänpoistajia, vaikka mun ei ois pitänyt. Paniikkikohtaus matikan kokeessa, sen vuoksi tyhjä B-osio. Setä katosi. Mummun ja papan kuvat katosivat. Paljon riitelyä eri ihmisten kans. Ulkopuolisuutta.
 Sitten alko uus jakso, ja mä annoin neitsyyteni pois. Neitsyyden myötä annoin myös pois ne näkymättömät kahleet, jotka olivat estäneet mua tekemästä niin. Ne kahleet on raiskausyrityksiä, joista oon saanu paljon flashbackeja viime aikoina. Mä olen kai silti ihan okei.

Automatkalla perjantaina:
Minä: Musta tuntuu, etten mä oikeesti tunne enää ketään. 
Äiti: Mitäh?
Minä: Kaikist paljastuu sellasta, mitä mä en ois ikinä uskonu. Mun iskä uhkaili siskoaan, hylkäs mut muutaman päivän tuntemansa naisen takii, joutus vierotukseen, mun setä varasti rahaa sen kuolevilta vanhemmilta, ...Tarvitseeko mun jatkaa?
Äiti: Entä mä? Mitä mä oon sulle tehny?
Minä: Sä kerroit sun tulevasta lapsestas mulle ihan viimisten joukossa.
 Mä olin ihan naurunalainen kaikkien silmissä. Kaikki mun ympäriltä tiesi ja ne tiesi, etten mä tiennyt.  Oksettavaa.

I don't want to be this person

Mä en halua olla mä. Voisiko joku tulla näyttämään mallia, miten olla ja miten elää? On myöhä, ja oon hukassa itseni kanssa taas kerran.

I can't help it, I'm falling in love

Oisipa mun päässä jokin nappi, josta voisin painaa, kun haluan lopettaa ylitse ajattelun. Säikäytän ton toisen pois vielä. Oikeesti mulla ei oo sen kanssa mitään hätää, päinvastoin. Seksistä ollaan puhuttu, se tietää syömishäiriön, se on nähnyt mustelmia ja arpia, raiskausyrityksistä tietää ja everything's fine. Mulla on vaa sellanen ärsyttävä tapa jossitella ihan kaikkea, jopa sukkia, mitkä laitan aamulla jalkaan. I'm not even kidding. :o Väsytän itteni tällasel kylläkin.

Toivottavasti on sallittua saada hermoromahdus itteni kanssa.

Ja loppuun vielä sanon, että äiti kivasti hankkis mulle nälänpoistajia. Oon vähän kahden vaiheilla, ottaako vai ei. Toisaalta oishan se drive tehä mun rakkaan kans asioit ihan kiva olla. En mä tiiä. Oikeestaan mua ei ees ahdista niin paljon kuin vois ahdistaa. Naurattaa vieläkin se, että paras kaveri sanoi ekan kerran kumppaninsa tokaisseen lakanan veren voivan olla vaikka mansikkahilloa, jos joku kysyy. :D

Kylmästä lämpimään

Tänään on ollu joku tunteistaan avautumispäivä. Ei mulla, muilla enemmänkin. Oon saanu ihan liikaa rakkaudentunnustuksia ja sitä mukaa torjunu niitä. Sain myös yhden hätäisen viestin siitä, oonko mä elossa vielä. Pitäisikö mun tässä vaiheessa pelästyä? Mä näen ne kaikki luut. Mä tiedän, mitä kaikkee mun keho käy läpi ja mitä kohti se menee jokasena päivänä. Silti mä jatkan. Vielä on vähän lihaa luiden ympärillä ja siitä pitää päästä eroon.

 Vastapainona tälle, rakkaan kans menee ihan hyvin ajatellen, että ollaa vasta ihan alussa.
Mulla on huomenna tärkee maantieteen koe, mut toisaalta meen sit sen jälkee tän rakkaani kans leffaan. Mennää kattomaa komediaa. Komediaa ennen käydään kahvilla ja sen jälkee mennää sen asunnolle. Tapaan sen koiran sit kans ja nään vähäsen, miten sielläpäin eletään. Mua pelottaa, että mul on nyt jo tunteita sitä kohtaan, vaikka vasta tapaillaan. Me ei olla vielä suudeltu, koska sopivaa tilaisuutta ei oo tullu, mut tänää se oli paljon lähempänä. Mietin, josko huomenna...
Deitti: "Mä oon tosi huono tekemään aloitteita. Mietin, miten sä suhtaudut. Sit mun sydän alkaa hakata tosi lujaa. Mut jos sä teet jonkin alotteen, ni en mä oo pakoon juoksemas."
Mun vatsassa on kauniita perhosia.

Nettideittailua

Viime yönä päädyin nettideittisivustolle. Tein profiilin ja pian viestejä alkoikin jo sadella. Olin hiukan varauksella liikenteessä, 'cause you never know. No, yhen kans keskustelu venyi melkeen koko yön mittaseks ja sovittii tapaamine tälle päivälle. Mun on vaikee kuvailla fiiliksii, oon vaa niin onnellinen. Päätettii alottaa vakituinen deittaaminen ensitreffien jälkee. Ei parisuhde, mut sen esiaste, koska nähtii kumminki, että meil vois olla yhteinen tulevaisuus.
 Mä oon vaa pitkäst aikaa niin onnellinen. Eipä mulla muuta.

Pitkä viikko edessä

En ole saanut huomisen läksyjä tehtyä. Mielessäni pyörii vain se poika, joka poistui vierestäni ranskan tunnilla. Se tiesi musta niin paljon ja ehkä just siksi se lähti. Perjantainen jäätävä katse on jääny mielen perukoille kummittelemaan.

Otsikko tiivistää ajatukseni tulevasta viikosta. Kokeita, läksyjä, hymyn taakse piilotettuja valheita, kaloreita, pakkoliikuntaa ja itsetuhoisia toimintamalleja ja ajatuksia... sekä rock-konsertti. Konsertti erottaa tämän viikon muista. En ole vielä varma, pystynkö menemään sinne tai haluanko mennä sinne. Entä, jos entinen paras kaverini menee sinne? Entä, jos pyörryn siellä? Mutta mä haluan mennä. Ehkä mä menenkin. Sovitin jo punaista käyttämätöntä mekkoani sillä ajatuksella, että menen. Mietin sen kanssa sopivia asusteita, meikkiä ja kampausta. Mulla on torstaihin asti aikaa harkita tätä tosissaan.

Tired is already part of my personality

Lienee turha sanoa, että väsyttää. Mä en jaksais enää. Jostain syystä tässä mä olen. Olen liian uupunut tehdäkseni sillekään asialle mitään.

Mä olen luultavasti menossa konserttiin ens viikolla. Kesken viikon -  koeviikon. Ellen mä sitten oo liian läski  ja/tai ahdistunut mennäkseni sinne. Saa nähdä.

Helmikuun tanssinäytöksen järjestäjä: "Sulla on viiminen mahdollisuus perua nyt."
Perunko vai enkö peru? Oonko mä helmikuussa elossa? Tosin, mun on pakko säästää mahdollisuus siihen näytökseen, mä oon aina halunnu tän unelman toteutuvan.
Minä: "Mä tuun kyllä." Ellen ole kuollut.

Mulla on ollut viime aikoina kovin tunteeton olo. Isänpäivänä alotin isän kanssa riidan, kun viimein kuulin siitä. Aattelin, että oisin rauhottunu, mutta en mä ollut. Toiseksi, mun entisen parhaan kaverin veli tunnusti taas rakkautensa mua kohtaan. Kuittasin sen sarkastisesti, koska en enää jaksa sanoa, ettei mulla oo tunteita sitä kohtaan.

Sitten mun mielessä on pyöriny mun exä ja siltikään mä en oo itkeny.


Ja mitä fyysisiin juttuihin tulee, mun paino on laskenu. Ei pientä kuollutta hymyä lukuunottamatta reaktiota siihenkään. Mun kroppa ei sulata ruokaa kunnolla ja koko ajan huimaa ja sattuu. Ei väliä. Piruettien onnistuminen jazz-tunnilla? Ketä kiinnostaa, mä en oo siltikään minkään arvonen.

Äiti tekee huomenna pullia. Mä haluaisin olla ilonen siitä, mutta mua ahdistaa. Pullilla on mahdollisuus mitätöidä mun kova työ. Anteeksi, äiti.

I'll stop loving you

"It's hard to tell my mind to stop loving you when my heart still does."
Mun pitäisi itkeä kunnes en saa henkeä. Huutaa kunnes pihahdustakaan ei kuulu. Mun kuuluisi paiskoa tyynyjä seiniä päin ja syödä suklaata. Mä en pysty. Tuntuu kuin jokin kaivautuisi rintakehääni ja viskoisi sisustaani ulos. Ihan kuin tyhjenisin jokaisella sekunnilla, mutta samalla en ole tässä, en ole paikalla. En pysty reagoimaan siihen, että rakkaani kirjoitti omaavansa epävirallisen salarakkaan. Olenko se minä? Toivottavasti ja toivottavasti en. Hän ansaitsisi parempaa ja miten kukaan mies voisi ikinä rakastaa minua, kun edes oma isäni ei pystynyt siihen? Lisäksi rakastettuni haluaa perheen ja "Ana on adoptoinut tulevaisuuden lapseni" eli en voi saada anoreksian vuoksi lapsia. Mun rakas ansaitsee jonkun, joka on terve ja jolle se voi kattaa kauniita illallisia ilman paniikkikohtauksia.
 Toivottavasti mun rakas on onnellinen. Se on huovannu ja soutanu mun kanssa jo vuosia. Ehkä nyt sillä on viimein joku toinen, vaikka mä rakastan sitä.

 Mua pelottaa, että jokin päivä mä havahdun tästä ja en saa itkemistä aloitettuani enää lakkaamaan...

Jokin kuitenkin pysäyttää minut. Entä, jos suruni olisikin turhaa?

It's not all roses and puppies

Väsyttää. Tänäänkin. Aina, jos tarkkoja ollaan. Olin koulussa eilen, päivähän on vaihtunut nyt perjantaista lauantaiksi. Tavalliseen tapaan lauloin kuorossa (sain alttoääneni ensimmäistä kertaa sopraanon tasolle!), kuuntelin, kuinka sillä yhdellä kaverilla oli ollut kurjaa ilman mua yksinäisyyden takia ja sit extrana esitin pari runoa.
 Runojen esittäminen oli sinänsä ihan kivaa. Aidosti kivaa. Mun runoja on esitetty aiemminkin, mutta mä en oo koskaan ite esittäny niitä. Tänään asiat oli toisin. Kehuja tuli ja olin tosissaan yllättynyt, että jokin juttu muhun liittyen voisi olla kaunista.
Koko viikonloppu kuluu matkustellessa sukulaisten ja vähemmän-kuin-puoli-sukulaisten luo. Äiti mietti, mitä sanktioita mahdan saada siitä hyvästä, etten ole lauantaina koulussa. Mä en kyllä halua murehtia sitä nyt.

+ Sain kuulla aika paljon sitä, ettei kukaa ees huomannu mun olevan poissa paitsi se yks kaveri ja mantsan opettaja, joka aikoo laittaa mut tulisille hiilille maanantaina.

Katoin kans Nenäpäivä-ohjelman. Mua oikeastaan ärsytti, että kaks feimiä kuvausryhmineen matkusti sinne Afrikkaan pällistelemää niit orpoja, kun yht hyvin oltais voitu lähettää yks feimi ja kuvausryhmä ja lahjottaa keräykseen sen toisen matkarahat. Unpopular opinion, but just saying. 

2PM and still in bed

Tänään vietin sängyn pohjalla vähän tavallista enemmän aikaa. En olisi noussut ylös, ellei kännykkäni akku olisi ollut vähissä ja laturi huoneen toisella puolen. Tajusin noustessani ylös, että huomenna on perjantai ja koulussa melko varmaan on keittoa, jota joudun sen yhden kaverin takia syömään, jos se ei oo näiden päivien aikana hylänny mua. Mietin, että ehkä kannattais tänään syödä jotain ellen haluu kärsiä huomenna ja vieläpä koulussa.
 Näiden ajatusten saattelemana kävelin kauppaan. Kiersin hyllyjä ahdistuksen vallatessa mieleni ja kävelin sitten kaupasta ulos. Mä en pystynyt siihen. Toivottavasti oon ainakin laihempi huomenna.

Walk up to the club like what's up?

Tää päivä ei menny suunnitelmien mukaan. Äiti soitti aamulla, että vuokraisäntä tulee perjantaina. No, heti sen jälkee vuokraisäntä tekstaa olevansa täällä vartin kuluttua. Panikoin ja lähden ovesta ulos. Kävelen kohti kauimmaista kauppaa, jonne jaksan mennä, ja äiti soittaa.
 Äiti: "Voiksä päästää sen sisään? Se unohti avaimet."
 Minä: "En mä oo kotona enää."
 Äiti: "No, mä soitan sille ja kerron asian."
Varaan vuokraisännälle aika 2 tuntia vaihtaa ne patterit. Kun tuun takas, valkonen auto, jonka oletan olevan sen, näkyy yhä pihassa. Häivyn. Palaan tunnin päästä. Yhä valkonen auto pihassa. Häivyn ja lupaan itselleni, että seuraavan tunnin päästä meen omaan asuntooni, vaikka se oiskin siellä. Kuvaan tällä välillä jo ahdistuneesti oravia, koska tiedän, etten mä varmaa mee sinne asuntoon tunnin päästä, jos se vuokraisäntä on siellä. Googlaan myös kaikkea turhaa, kuten sen, kuinka kauan patterien vaihtaminen kestää.
  Palatessani se valkonen auto on pihassa. No jes. Meen ovelle, teen muutaman hengitysharjoituksen, kertaan mielessäni asiat, jotka aion sanoa astuessani ovesta sisään ja sitten mä teen sen. Avaan oven. Asunnossa ei oo ketään. Se valkonen auto oli jonkun muun! +++ Se vuokraisäntä oli kuulemma käyny ottamassa vaan mitat ja tulee vaihtamaan patterit perjantaina. Mä pidän huolta, että tosiaan oon sillon koulussa.

I love living with social anxiety.

Needing time of my own

"I avoid people that I actually like. I suppose that’s a phobia, but it’s also a habit." - Morissey, 1984

Se on yksi ja sama, paljonko nukun. Sekin on yksi ja sama, kenestä pidän. Ainoa asia, mikä lataa vielä akkuja, on oleminen yksin. Huomenna ja ylihuomenna en oo menossa kouluun. Oon kipeä, vielä ihan siedettävän kipeä, mutta mä haluan olla yksin. Käy sääliksi sitä poikaa, joka yleensä hengaa mun kanssa. Se on huomisen yksin tai sit se ettii seuraa. Toivon tavallaa jälkimmäistä, jotta saisin mun koulun aikaiset paastopäivät takas. Mut sit yksinäisyys pahenee. Mä en tiiä, mitä mun pitäis enää haluta...

Ranskaa oli tänäänki. Paritöitä. Opettaja loi hämmentyneen katseen muhun ja kysys, kenen kanssa haluisin tehdä paritöitä. Miks pitää olla paritöitä? Mä haluun vaa olla yksin. Tuntuu kuin mun pari ois tehny suuren uhrauksen tarjoutuessaan harjoittelemaan ääntämistä mun kanssa. No, ei se mua kyllä niinkää haitannu, vaikka oon huomannu sillä anorektisia taipumuksia ja sillä on parempi kroppatyyppi kuin mulla. Jos se laihtuis ihan kunnolla, se päihittäis mut 6-0, mut ei sillä, ettei se olis jo pieni. Kutsun sitä mielessäni mademoiselle thinspoksi ja pelkään jokin tunti vielä sanovani ääneen sen. Mademoiselle thinspo ääntää ranskaa kans hyvin. Mä taistelen ranskan r-kirjaimen kanssa varmaan hamaan loppuun saakka. Mä kuvittelen mielessäni, miten se varmaa nauraa mulle. Lopulta parityöt loppus kumminki ja tuli sit ryhmätöitä. Se meni 3:n hengen ryhmään ja mä jäin yksin.
 Minä: "Olkaa vaa kolmestaa, en mä viitti tuppautuu, ku niit roolihahmoiki on just 3."
 Mademoiselle thinspo: "Mut sit sä jäät yksin."
Minä: "Sellast se on." Mä kohautin olkapäitä ja käännyin selkä niihin päin hokien mielessäni, ettei mua kiinnosta, että mademoiselle thinspo on pieni ja mukava ja mun vierestä pois siirtyny jätkä oli sen kans samas ryhmäs. Ehkä sit, kun mä oon tarpeeks laiha, voin tuppautuu. Tällasena en missään nimessä. Vien vaan tilaa.

Ja mitäköhän mä aion tehdä näillä kahdella päivällä, jotka on omistettu pelkästään mulle itselleni? Ainakin liikkua, tietysti. Syömisestä en oo varma vielä, kattoo nyt. Äiti toivos, että tulisin kotiin, mutta pahoinvoinnin takii en oikein viittis, äidin vauva sairastuu muute viel ja en jaksais olla syypäänä. Ainaki mun vuokraisäntä on jossai vaihees huomista tulos vaihtamaa patterei ja siks väliks mä meen kauppaan tai lenkil, riippuen ihan siitä, mitä kello näyttää. Miks mulla ees pitäis olla suurii suunnitelmii? En kuitenkaa jaksa tehä mitää erityist ja jos meen keskustaan, mua aletaan kutsuu lintsariks.

49 päivää jouluun muute. Mua ahdistaa jo, ettei täl kertaa mun mummu ja pappa oo elos, luvassa on suklaata ja sen myötä oksentelua, feikkihymyjä ja pidempi jakso tarkkailun alaisena ts. kotona. Onko olemassa kevytglögiä?

Ups and downs

Mitäs nyt omatunto? Pitäisikö mun olla tekemässä niitä keskeneräisiä läksyjä ja menemässä aikaisin nukkumaan? Pitäisikö mun olla vastuullinen lukiolainen?

Mä pakoilin vastuuta viime yönä. Olin pitämässä hauskaa muiden kuin koulukavereiden kanssa. Käytiin ravintolassa (!) ja leffassa kattomassa Stephen Kingin Carrie. No, onneksi ravintolassa vetosin muutaman muun lisäksi pieniruokaisuuteen ja otin lasten aterian. Riskillä mentiin. Mua ei kiinnosta, miten vähäset yöunet vaikuttaa mun koulumenestykseen. Haluun olla mieluummin vähän väsynyt, vähän omissa maailmoissa tiukan todellisuuden kohtaamisen sijaan. Sitä paitsi mulla oli pitkästä aikaa oikeasti hauskaa.

Niin, mulla oli hauskaa niin kauan kunnes tää päivä valkeni. Aattelin, että öiset fiilikset kannattelis mua päivän läpi, mutta mun yks peruskaveria parempi ystävä järjesti yllätyksen. Jep, se on se kaveri, joka on ainoa mun tämänhetkisestä syömishäiriöstä tietävä.

Ranskan tunti. Sekalaisia ajatuksia. Mä ootan, että pääsisin kertomaan tälle ystävälleni öisestä hauskuudesta ja siitä, että oon kerrankin aidosti ilonen. Se kuitenkin ignooraa mut täysin ja siirtyy juttelemaan muille. Oispa se sanonu mulle ajat sitten jo, ettei sitäkään kiinnosta...

"Pardon mademoiselle", se sanoo huonolla ääntämyksellä ja jättää mut yksin. Kuuluu naurua ja mä tunnen luissa ja ytimissäni, miten mulle nauretaan. Taas. Miten se kehtaa lähtee vaan sanomalla tollasen naurettavan kevyen lauseen?!

Kaveri, jota tyyliin kaikki erehtyy luulemaan mun poikaystäväks: "Sä oot ajoissa. Mites ranska?"
Minä: "Iha... semi. X ei enää haluu istuu mun kans."
S.A.:"Ketää ei kiinnosta, tuki suus."
Se kaveri: "Ai kui?"
Minä: "No en mä tiiä, mut se on perseest, koska mä luulin, että me ollaa kavereit, niiku oikeesti läheisii."
Se kaveri: "Joo, mä oon kokenu ton kans monta kertaa. Yritä aatella sitä positiivisesti."
Ana: "Ainakin sulla on pienemmät mahdollisuudet jäädä kiinni."

Öisiä ajatuksia

Tänä yönä mä sain viestin tuntemattomalta ihmiseltä. Viestissä sanotaan minua ihastuttavaksi ja pyydetään minua olemaan tappamatta itseäni. Jonkun mielestä minussa on positiivisia asioita. Se pysäyttää mut hetkeksi. Ihastuttava? Mulla oli aluksi järkyttynyt olo, sellainen, jonka muut tuntevat, kun heitä haukutaan. Epäuskoa. Ja sitten mua alkoi hymyilyttää. Se, että edes tuo tuntematon ihminen uhraa pari minuuttia elämästään pelastaakseen minun elämäni, tuo hymyn esiin.

Lyhyt postaus, pahoitteluni.

It hurt because it mattered

Auts. Mielessäni pyörii eilinen. Kaikki eiliseen liittyvä vaan pyörii ja pyörii mun päässä. Toivon, että se loppuisi, mutta se ei lopu. Mun pitäisi lopettaa elämäni, jotta niin kävisi. Miksi muhun sattuu aina, kun joku osoittaa negatiivisia tunteita mua kohtaan? Aloin vihaamaan itseäni hyvin nuorella iällä eikä loppua ole toistaiseksi näkynyt. Siinä ei ole mitään uutta. Hämmentävää on kuitenkin se, miten paljon sattuu, kun joku toinen lausuu totuutesi ääneen. Eilen mä sainkin kuulla kunniani opettajalta. Sain kuulla, miten sopeutuisin joukkoon vain, jos kaikki ympäriltäni huononenisivat. Sain kuulla, ettei mun kroppa oo hyvä, mun luonne ei oo hyvä eikä mussa oo yhtään mitään hyvää. Sitten se kysys monta kertaa, että sattuuko muhun, kun mulle sanotaan noin. Teki mieli huutaa kyllä ja ei ja kasa kirosanoja, mutta mä olin vaan hiljaa, ja se toisti kysymystä. Kaikki tuijotti; osa ivaten, osa säälien. Oksettavaa. Eikä kukaan puhunut mulle sen jälkeen enää. Ehkä kaikki oli miettiny samaa kuin se opettaja. Surullista, että mä jotenkin ajattelin olevani ainoa, joka tuntee vastanmielisyyttä itseäni kohtaan. Se ei ollutkaan vain kuvitelmaa, että muutkin tuntee. Tunnin ja koulupäivän päätyttyä en voinut enää pitää sitä tunnetta sisälläni. Itkin holtittomasti, ahmin, oksentelin, urheilin kuin viimeistä päivää, viiltelin, suunnittelin itsemurhaa ja lopulta otin vahingossa itsestäni kuvan. Säästin sen kuvan, koska se näyttää, miten kuollut olen.
Jossain vaiheessa yötä mun mielessä välähti erään uuden kaverini viikon aikana ruokalassa esittämä kysymys. "Jos sun pitäisi kuolla, miten sä kuolisit? Kuolisitko sä nälkään?" Vastasin silloin myöntävästi eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mä oon jo pitkään halunnu kuolla anoreksian vuoksi, kansanomaisesti sanottuna nälkään. Vähänpä se kaveri tiesi. Päivittäin vaan naureskelee mun annoksille.
 Aamulla mä mietin, miksi en hypännyt siltä sillalta alas. Mä kyllä pysähdyin siihen, katsoin sitä vettä, mietin veden kylmyyttä ihoani vasten, hapen loppumista, ajatusten loppumista ja puristin sitä kaidetta valmiina kiepauttamaan itseni yli laidan. Sillon tuuli ja sato vettä. Ilta oli hämärtymässä, mutta ihmisiä parveili. Liikaa katsojia. Liikaa potentiaalisia avunhakijoita. Mä en voinut, vaikka mun olisi pitänyt.

Recovery is not for me

Parantujakaveri pisti viestiä. Mä pelkään, että se ratkeaa vielä mun takia. Sillä on mahdollisuus parantua. Sillä on mahdollisuus lapsiin, rakkauteen, terveyteen ja onneen. Osittain pelkään myös, että se saa paranemisen kuulostamaan yrittämisen arvoiselta. Ei ei ei ei ei, paraneminen ei oo mua varten nähtiinhän se jo viimeksi.
Mä sain aluksi pelkkiä tuomitsevia katseita ja syyttäviä sanoja. Lääkäri sanos, että mun ois pitäny laihduttaa about 100 g niin oisin päässy suoraan osastolle. Sit olisin ollu riittävä. Muussa tapauksessa en ollu kuulemma hoidon arvonen. Myöhempi terapiakaan ei ollu se mun paikka. Mulla ei ole paikkaa. Saankohan mä kunnollista omaa hautaakaan?

Mun äiti on ikuinen laihduttaja. Yrittäessäni parantua sain jatkuvasti kuulla, kuinka mun piti syödä ruokaa x, mutta äidille siinä oli liikaa kaloreita. Myös mun isä laihduttaa. Ja kaverit. Mä oon silti ainoa, joka ottaa tän ihan tosissaan ja saavuttaakin jotain. Voisin melkeen jopa sanoa, että mä oon ihan hyvä tässä, mutta en siltikään tarpeeksi hyvä. Voisin olla parempikin. Voisin olla osastohoitokunnossa yöllä ja kuollut aamulla.

Lisään tähän suoran lainauksen parantujakaverin viestistä: " Mua surettaa hirveesti toi sun tilatees : c Mutta mitä hyötyä on laihuudesta tai opiskelusta jos sä kuitenkin oletat kuolevas pian? Eikö olis parempi oikeasti yrittää hankia sitä apua jostain, sillä toi on jo tosi vakavaa. Sulla vois olla muutakin kuin sun laihuus. Anoreksiasta voi kuitenkin toipua (oli sitten kuinka syvällä siinä tahansa) ja voisit viettää vielä pitkän ja onnellisen elämän. Vaikka nyt onkin vaikeaa, niin alhaalta on suunta vain ylöspäin."
Mitä hyötyä? Opiskelusta on se hyöty, että sitten oon ainaki yrittäny olla mun vanhemmille mieliksi. Laihuudesta on se hyöty, että sitten oon laiha ja kaunis mun arkussa. Sitten ne katuu, ketkä on koskaan haukkunu mua läskiksi ja sitten oon viimein saavuttanu jotain.
Muutakin kuin laihuus? Mä en näe mitään. Oon ollu syömishäiriöiden kanssa niin kauan, että en osaa edes elää. Ja kuka haluaa olla läskimmän versioni kaveri, kun tämäkään versio ei kelpaa. Mulla ei ole mitään...

Marraskuun odottelua

Mä ootan marraskuuta. Tuntuu ihan hyvältä sanoa, että mä ootan jotain tällasta vähäpätöstä asiaa. Ootan, että jakso vaihtuu ja pääsee ärsyttävästä tanssiopesta eroon - mantsan opettajasta puhumattakaan. Ootan myös joulukuun odottelua. Ootan odottelua? Onko siinä ees järkeä? Pitääkö siinä olla järkeä? Näin asiat kumminki on. Lisäksi luultavasti saan vähän ylimäärästä rahaa eikä mun tarvitse laskea ihan jokasta senttiä. Oon ylpeä sanoessani, että mä en ole viime aikoina kuluttanut ihan kaikkia rahoja ruokaan. Tää on askel onnistumiseen laihduttamisessa. Ja eilen sain jopa taas paniikkikohtauksen ruokaan liittyvästä blogitekstistä.

Silti mä en oo ollut onnellinen. Sovitin yhdellä hyppytunnilla 122 cm tytölle tarkoitettua paitaa kaupassa (itse olen pituudeltani 158 cm) ja se paita sopi. Sekään ei riitä. Sitä paitsi mä en itse ole ollut ainoa, jolle en oo riittänyt. Musan opettaja sanos, että se ois siirtämäs mun balettisooloa johonkin myöhempään, vaikka se itse pyysi mua harjottelemaan soolon koulun avajaisia varten. Mä en kerjännyt verta nenästäni, vai kerjäsinkö? Onko mun selässä lappu, jossa lukee "satuta minua"?

Oon myös ollut terkkarin pakollisella vastaanotolla viime perjantaina. Valehtelin sille päin naamaa, feikkasin hymyn ja huijasin punnituksessa. Perussettiä. Se terkkari kyllä yllätti mut jotenkin. Mä pääsin niin helpolla. Hyvä vaan.
Terkkari: "Sä oot tän lapun mukaan joutunu väkivallan uhriksi. Miten? Ollaanko sua tönitty tai lyöty?"
Minä: "Sekä ala-asteella että yläasteella mua ollaan tönitty, heitelty kivillä, lyöty, työnnetty portaat alas...Ala-asteella siihen jopa yritettiin puuttua."
Terkkari: "Tässä voidaankin siis puhua ihan oikeasta väkivallasta. Miksi vain ala-asteella yritettiin puuttua?"
Minä: "Yläasteella on muutakin tekemistä."
Mä en ole puuttumisen arvoinen.
Terkkari: "Tässä lukee, että oot käyny psykologilla. Miksi?"
Miten helkkarissa mä aion kiertää tän kysymyksen? Ehkä pitäis osittain olla rehellinen. Enhän mä tiiä, mitä niissä lapuissa mun entisestä koulusta lukee.
Minä: "Mun entisen koulun terkkari ja kuraattori epäili, että mulla on syömishäiriö."
Terkkari: "No, oliko sulla?"
Oli ja on edelleen... Mä sain diagnoosin.
Minä: "En mä tiiä."
Vale, vale, vale...
Terkkari: "Joskus syöminen vaan hetkeksi häiriintyy eikä sillon oo kyse syömishäiriöstä. Ehkä sun tapauksessa kyseessä on ollu tällanen juttu?"
Minä: "Ehkä."
Mä varmaan näytin läskiltä siellä.
...
Terkkari: "Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Minä: "Ei."
Miten normaalit ihmiset laihduttaa ja pystyy lopettamaan jossain painossa sen laihduttamisen? Se on mun kysymys, jota en kumminkaan kysynyt.
Terkkari: "Mä en sitten Wilmassa vastaa kysymyksiin, ellei ne oo ajanvarauksista."
Minä: "Selvä."
Terkkari: "Sä voit aina tulla juttelemaan, jos on tarvis."
No joo joo.
Mulle tuli elävästi terapia-ajat mieleen. Kaikki kysymykset, kasa täytettäviä papereita... Terapiassa tosin ei mitattu mun pulssia. Sydän juuri ja juuri lyö, mutta ahdistuksesta syke nous just sopivasti mittaustulosta varten. Se oli silti liian alhanen, mutta meni läpi "tän kerran".

Mä muuten mietin mun tavoitteita tässä jokunen aika sitten. Tajusin haluavani painaa 0 kg. Mä tajusin, ettei mikään muu riitä mulle. Fantasioin, että vielä lumen aikaan laihtuisin olemattomiin. Olisin hauras ja kalpea, mun huulet olis punatut kuin Lumikilla ikään ja vaipuisin hankeen. Runollista.

Runoudesta mulle tulee mieleen se, että kohta on runopäivä ja mun pitäis olla esittämässä runoja. Mun mielessä on vaan synkkyyttä ja toivon, ettei kukaan tajua runojen heijastuvan mun omasta elämästä. Mun on saatava jatkaa näin.

Mulla on nykyään pelkästään anoreksian vuoksi hankittu kaverikin. Meitä ei yhdistä mikään muu. Kaiken lisäksi mulle selvis pari päivää sitten, että se haluaa parantua. Se on varmaan sille hyvä. Se tyttö on vielä eloisa. Sillä on voimia siihen prosessiin ja sillä on apua oikeaan aikaan. Mä en saanut apua oikeaan aikaan aikoinani ja mun voimat ehtyivät. Tietystihän se typykkä haluaisi mun parantuvan myös, mutta en mä voi. Monta vuotta on kulunu, mun pitää saavuttaakin jotain. Parantuminen tarkottais, että oisin vaan tuhlannu mun aikaa nää vuodet. Enkä mä voi suostua siihen.

Monsters are the calories in your food

Mikään ei mee putkeen. Mua ahdisti ja masensi aamulla ihan hirveesti, mutta peitin kaiken naurulla, mistä ei meinannut tulla loppua, vaikken oikeasti edes ollut iloinen. Kaikki nauraminen on uusi tapani itkeä. No, tänään tunsin kuuluvani edes johonkin porukkaan ja se porukka päätti ottaa mut mukaansa syömään. En mä voinut kieltäytyä, koska siinä porukassa oli yksi tyttö, jonka kanssa olin tehnyt fyysisiä paritöitä aikaisemmin ja se tyttö oli järkyttynyt tuntiessaan mun luita, kuulemma muutakin. Mun pitäis tässä porukassa sitten esittää entistä enemmän hyvinvoivaa lukiolaistyttöä, jolla ei ole mitään huolta maailmassa. En haluis olla niin yksinäinen, mut toisaalta en mä kyl haluu syödäkään tai paljastaa itsestäni asioita. En oo varma, tuunko olemaan missään porukassa, tuskin ainakaan paastojen aikaan.
 Nyt, kun palasin äidin luokse, äiti vaan suunnittelee ruokaa, ruokaa ja ruokaa, jota tuputtaa minulle. Onneksi saan skipata huomisen pekonin ja syödä perunaa ja salaattia. Sekin on jo pieni voitto. 

Tumblr:issa tuli vastaan, miltä 200 kaloria näyttää lautasella, joten jaan vähäsen kuvia. Stay inspired! xoxo

Kärjellä ja kärvistelyä

Tänään söin, mutta voin myös sanoa urheilleeni itseni negatiivisiin kaloreihin asti. Urheiluna tänään toimi lenkkeilyn lisäksi tanssi kärkitossuillani. Harvoin olen pitänyt itselleni niin rankkoja treenejä kuin tänään. Lyyhistyin lattialle sen jälkeen. Mitäkö treenasin tällä kertaa? Sooloani - tietysti. Olen kokeillut viime aikoina todella monia koreografioita ja varioinut niitä hyvin monella eri tavalla, mutta en ole vieläkään täysin tyytyväinen. Lisäksi minun pitäisi löytää kalkkia, jota laittaa kärkitossuihini, etten liukastu lavalla. Se ei ole kuitenkaan mikään tanssisali, mihin saa suihkuttaa liukastumista estäviä aineita. Ellen löydä mitään sellaista, teen tämän soolon pehmeillä tossuilla.
 Minun on myös parempi olla hyvin pieni sooloni aikaan. En voi mennä sinne lavalle elefanttina. Hyvät uutiset ovat, että olen jo vähän lähempänä tavoitettani...

"Hupsista saatana"

Anteeksi otsikko, mutta juuri tuo lausahdus sopii lopulle päivääni täydellisesti. Tuli nimittäin mutkia matkaan.

Ensinnäkin, ex soitti ja hetihän se kuuli, ettei mulla oo kaikki ihan okei. Se on välillä pelottava sen kanssa, mitä se pystyy musta lukemaan jo pelkän äänen perusteella. Se näkee mun läpi, vaikka muut ei näkisikään. No, silläkään ei ollu asiat ihan jees, joten ei se mua hiillostamaan jäänyt. Eikä se ois muutenkaan, tunteehan se mut. Toivottavasti se ei halua pelastaa mua, koska muuten joudun ottamaan etäisyyttä, tarvittaessa laittamaan sen vihaamaan mua. Mulla on suureksi surukseni tunteita sitä kohtaan ja silti olen valmis laittamaan laihuuden kaiken edelle.

Toiseksi, mun vaaka ei toimi enää. Kannatti ostaa halvin mahdollinen... Tällä hetkellä ei oo rahaa ostaa uutta, joten mittanauha on mun uus paras kaveri.

Kolmanneksi, äiti tuli yllättäen hakemaan mut Tupperware-kutsuille. Oli kivaa saada aikaa kulumaan, mutta syöminen oli ihan kauheeta... Se nimittäin sattus. En enää kyseenalaista sitä sääntöä, että paasto tulee lopettaa hedelmillä ja voi kuolla, jos ei niin tee. Hupsista saatana.

+ Extrana mun entinen paras kaveri seisos likimain mun pihalla, kun palasin kutsuilta.

1. paastopäivä - taas

Onnistuin tänään nukkumaan pidempään. Vähemmän päivää kestettävänä. Tämä päivä on nimittäin taas niitä päiviä, kun asiat liittyen isovanhempieni kuolemaan pyörivät mielessä. Jos voisin jotenkin klikata päästäni "estä ajatukset liittyen tähän asiaan", elämäni helpottuisi.
 

Eilen myös entisen parhaan kaverini veli pisti viestiä Facebookissa. Se haluais nähdä. Vastasin olevani kipeä - niin kuin olenkin. On ollut flunssa jo viikkoja, kohta äiti raahaa lääkäriin. Mutta se flunssa ei ole juuri tällä hetkellä niin painava syy, etten näkisi, jos haluaisin. Yllätys yllätys, en halua nähdä, koska hän on nähnyt minut laihimmillani ja saattaa huomata eron. Sitten hän kertoo asiasta siskolleen, joka saa nauraa sille, kuinka säälittävä epäonnistuja olen. Mä en pysty tähän, ellen saa verhota itseäni tarpeeksi hyvin tai sit mun pitää laihtua tavotepainooni. 

ARGHH

Se siitä paastosta. "Haukkaan vaa palasen mandariinista." Eihän se siihen oikeesti jääny, tietenkää. Pienen hetken kyllä uskoin, että olisi jäänyt. No, huomenna palaan takaisin paastoon. Paastoan siis huomisen, ylihuomisen ja toivottavasti perjantainkin. Tällä kertaa mä onnistun. Oikeesti, tän päivän epäonnistuminen varmaan jo selittää teillekin, miksi vihaan itseäni.

2. paastopäivä

Yö oli hankalampi kuin aamu. Yö kului kramppien kanssa, mutta kuitenkin sekin vielä suhteellisen rauhallisesti. Odotin jalkojeni tuntuvan aamulla painavilta, mutta oloni oli tyhjä ja muutenkin kevyt. En saanut aamulla kahvia laitettua ja dieettikokis loppui eilen, mutta jostain syystä pärjäsin vedellä. Liikkuminen oli toki hitaampaa, mutta muistelisin 2. paastopäivää pahemmaksi. 1. & 3. päivä eivät ole niin pahoja kuin 2.
 Päivän koe oli paljon helpompi kuin ajattelin ja sain sen tyhjyyden keskeltä suoritetuksi. Koska olin niin aikaisin liikkeellä kokeesta päästyäni, ajattelin mennä kirjastoon, mutta kirjastossa koin paremmaksi mennä sittenkin pian kotiin, jotten pyörtyisi kotini ulkopuolelle. Onneksi heikotus oli vain väliaikainen juttu.
 Päivää on vielä paljon jäljellä, onhan vasta puolipäivä. Illalla telkkarista tulee ainakin Koko Suomi leipoo, mutta pitäisi tässä välissä kaikkea satunnaista puuhailua itselleen järjestää.

 Olen suunnitellut rikkovani paaston varovasti torstaina varmuuden vuoksi. Perjantaina joku saattaa pakottaa minut syömään ja paasto pitäisi rikkoa aluksi vain hedelmillä.

Tekemistä paaston ajaksi ja suklaauutisia

Ajattelin koota pienen listan asioista, joita tehdä paaston aikana, kun on tylsää. Kaikki aktiviteetit eivät sovellu kaikille, mutta luultavammin jokainen löytää jotain kivaa - ehkä.

1. Lakkaa kyntesi. Youtubesta löytyy toisinaan hyviä ohjeita, itse olen tykästynyt SimpleNailArtDesigns:iin.
2. Tee lista kaikista niistä syistä, miksi haluat jatkaa paastoa ja miltä olo tuntuu syömisen jälkeen.
3. Aloita jonkin uuden sarjan katsominen.
4. Tee koruja. Jälleen kerran Youtube on kaveri. Suosittelen HandmadeJewelryClub:ia.
5. Piirrä jotain haastavaa, esim. Weheartista jokin kaupunkikuva . En tosin suosittele tätä, jos saat raivokohtauksen työn mennessä mahdollisesti pilalle... Tällöin voit tehdä pieniä ja yksinkertaisia kuvia.
6. Tee blogi ja päivitä sitä niin paljon, että lukijasi saavat pian hermoromahduksen. Voit pitää liikunta- ja ruokapäiväkirjaa, kirjoittaa tunteistasi, jakaa taidettasi tai kirjoittaa vaikka pieniä - ja miksei vähän suurempiakin - tarinoita. Siitä pääsemmekin kohtaan 7.
7. Kirjoita tarinoita, runoja tai vaikka tiivistelmiä kokeeseen tulevista kappaleista.
8. Meikkaa itsesi eri tavalla kuin yleensä. Voit ottaa before & after-kuvia.
9. Lue kirjoja ja lehtiä, joista pidit, kun olit pieni. Muistoja tulee mieleen varmasti!
10. Koska aina on tulossa joko joulu, synttärit, pääsiäinen, vappu, halloween tai juhannus, voit tehdä lahjoja, kortteja tai koristeita. Pinterestistä löytyy siihen tarkoitukseen ihania ideoita. Voit tietysti myös koristella huoneesi tai kotisi ilman sen kummempaa syytä tai tuunata vaatteita. DIY on avainsanasi.
11. Siivoa.
12. Kokoa leikekirja.
13. Laula karaokea.
14. Tanssi tuntemuksesi ulos!
15. Katso televisiota.
16. Liity Tumblr:iin ja et pääse enää koskaan sieltä pois.
17. Pelaa nettipelejä.
18. Lue muiden blogeja ja etsi uusia blogeja seurattavaksi.
19. Liity TheAnaRefugeen.
20. Lue ruokauutisia, elleivät ne saa sinussa aikaan ahmimiskohtausta.

Ruokauutisista pääsemmekin tämän postauksen toiseen aiheeseen. Suklaan hinta todennäköisesti nousee pian n. 30-40%! Uutisen voit lukea tästä.
+ ei kiusausta ostaa halpoja suklaatuotteita = laihdutus käy helpommaksi
+ muutkaan eivät osta niin helposti suklaata, joten he eivät myöskään tuputa herkkuaan yhtä helposti muille
- ahmimispäivät tulevat kalliimmiksi
- lahjoissa olevien suklaarasioiden suurempi hinta on aina pois muista lahjoista
 Ristiriitaiset fiilikset minulla siis.

White lace and broken dreams

Nyt on se matikan kirja sitten haettu. Se onkin varmaan ainoa asia, missä tuun olemaan vastuullinen lukiolainen tällä viikolla. Mutta miksi mun pitäisi olla aina niin kauhean vastuullinen, mä oon jo ollut sitä koko ikäni. En jaksa enää.
 En ostanut itselleni ruokaa ahmittavaksi enkä myöskään hyökännyt jääkaapin kimppuun heti, kun pääsin kotiin. Olen ylpeä itsestäni. Pääasiassa tämä kauhukuva ei toteutunut, koska halusin viime postauksen jälkeen sovittaa valkoista pitsistä toppia kaupassa. Harmi vaan, että kokoa XS ei löytynyt... Jouduin tyytymään S-kokoon. En ostanut sitä, koska se ei ollut tarpeeksi pieni ja muutenkaan rahaa ei ole ylimääräisiin ostoksiin, mutta varmistuin siitä, että kunhan laihdun tarpeeksi, ostan itselleni samanlaisen tai ainakin samantapaisen topin pienimmässä koossa. Otin jopa muutaman kuvan, jotta voin myöhemmin vertailla, näytänkö laihemmalta. Surullista kyllä, vaakakaan ei kerro kaikkea.
 Topin sovittamisen jälkeen olo oli motivoitunut, joten menin lenkille. Mitään rääkkilenkkiä en viitsinyt kuitenkaan tehdä, koska pitäisi huomenna selvitä koululle ja takaisin. Lenkillä tuli mietittyä kaikenlaista, etenkin lapsuuteen liittyen. Vietin nimittäin pienenä aika paljonkin aikaa tässä kaupungissa, jonne tänä syksynä muutin. Mietin, että suunnittelin kyllä teinivuoteni aivan toisenlaisiksi.

Imagine being at your goal weight

Ikävä kyllä toi about 45 kg on ihan liikaa mun kohdalla. Mun täytyy olla kevyt kuin höyhen.

1. paastopäivä

Jep, ensimmäinen päivä tässä paastossa on lähes tulkoon ohitse. Koeviikon vuoksi pääsin aikaisemmin. Huomenna pääsen entistä aikaisemmin ja keskiviikko sekä torstai vierähtävätkin asunnollani. Perjantaina pitäisi mennä kouluun sitten taas. On paljon vaikeampaa pysyä kontrollissa, kun on yksin asunnossaan ilman tekemistä ja jääkaapissa on ruokaa. Onneksi suurimmat ruokaan liittyvät halut kaikkoavat aika tehokkaasti liikunnalla, nukkumisella ja dieettikokiksella.
 Tänään mulla on suunnitteilla hakea se lyhyen matikan kirja perjantaita varten - oikeastaan jo tunnin päästä. Oon nyt ollu pitkässä matikassa ja siitä oli se koe tänään. Se meni huonosti, joten nyt mulla on taas yksi syy olla syömättä mitään. Myönnän, että hiukan ahdistaa se kirjan hakeminen, koska samal pitäis ostaa nenäliinoja ja pelkään ostavani ruokaa samalla. Mutta en mä voi luovuttaa nyt jo, oonhan mä ennenkin paastonnut onnistuneesti. Vasta 3. päivänä alkaa rasvat palamaan elimistöstä, kuulemma.

5 seconds later I could be just a memory

Mä alotan tän blogin tosi synkästi nyt kertomalla, etten oo tänään juuri muuta tehnyt kuin syönyt (oh god why), urheillut ja miettinyt kuolemaa. Eilen jopa nukahdin ajatukseen, että silmät sulkemalla mä kuolisin. Se ois vaan siinä. Ei mitään sotkuista, ei mitään monimutkaista ja ei mitään selitettävää. Mä pääsisin pois tästä helvetistä, jossa olen.
 Miksi mun elämä sitten on helvetti? Munhan pitäis olla onnellinen, oon 16-vuotias omillaan asuva lukiolainen uudessa kaupungissa ja vielä ilmasutaitolinjalla. Mutta syitä helvettiin on monia.

1) Mä painan liikaa. Jokainen päivä on yhtä kidutusta, kun näkee kaiken sen ylimääräisen kehossa.
2) Taisin saada tänä viikonloppuna potkut. En tiiä yhtään miks, mutta siitä syystä en pysty maksamaan mun vuokraa. Miten mun laihdutuksen käy, jos joudun muuttamaan takas äidin luo? Äiti ei saa tietää, etten koskaan parantunut, ei etenkään ennen marraskuuta, koska muuten joudun takaisin hoitoon.
3) Oon kaikille vaan kakkosvaihtoehto eikä kukaan välitä musta tarpeeks.
4) Mulle rakkaita ihmisiä on kuollu ihan liikaa ja haluisin vaa liittyä niiden seuraan.
5) Mä saatan joskus tutustua johonkuhun, kiintyä liikaa ja sit se tyyppi AINA lähtee pois.
6) Mä oon lukiossa vasten tahtoani.
7) 1. kohtaan liittyen sanon, että mä oon ollu laihempikin. Tyypin 1 anoreksia oli ihanaa aikaa, tyypin 2. ei.
8) Mä vaan seuraan sivusta, kun muut nauttii elämästään. Laihat syö ja ei liho, kauniit saa rakkaussuhteita, hauskat saa paljon kavereita ja niin edelleen. Sitten oon mä. Se on melkeinpä niin, että jos ees kuvittelen syöväni jotain ns. 'herkullista', mä tunnun lihovan jo ajatuksesta. Kauneudesta on turha puhuakaan. Oon kai ihan nätti, mutta en todellakaan kaunis. Ja siitä hauskuudesta sen verran, että mä itse kyllä nauran paljon, toisinaan nauratan muita, mutta ei, en mä oo yhtä hauska kuin muut. Mä en osallistu siihen ruokasotaan, koska pahimmassa tapauksessa jotain lentäis mun suuhun ja tulis ei-suunniteltuja kaloreita. Mä en pysty vitsailemaan siitä uusimmasta elokuvasta, koska kaikkihan tietää, että kun porukalla mennään niin on karkit, popcornit ja limsat. Myöskään mitään superhauskoja inside-vitsejä ei kehity, koska en voi mennä yökylään mihinkään. Ihmiset on ärsyttävän kiinnostuneita siitä, mitä MÄ laitan suuhuni, mut muuten ne ei oo kiinnostuneita mun asioista. Ehkä ne pelkää, että tuun kadehdittavan laihaksi tai sitten oon jo vainoharhanen. Ihan sama mulle, vaikka vainoharhanen, hullu, yksinäinen ja kaikkea, kunhan vain oon laiha jonain päivänä. Mun pitää olla laihempi kuin koskaan.
 Mitä mä tarkotan tolla? Mä tarkotan, että mun pitää painaa 30-35 kg pian, koska tällasena läskikasana en voi jatkaa tätä elämääni. Ykskin ilta mä jo yritin irrottaa mun läskejä, kun ahdistuin. Ehkä pian se ahdistus laimenee, kun laihdun ja kunnolla. Huomenna alkaa paasto.