Marraskuun odottelua

Mä ootan marraskuuta. Tuntuu ihan hyvältä sanoa, että mä ootan jotain tällasta vähäpätöstä asiaa. Ootan, että jakso vaihtuu ja pääsee ärsyttävästä tanssiopesta eroon - mantsan opettajasta puhumattakaan. Ootan myös joulukuun odottelua. Ootan odottelua? Onko siinä ees järkeä? Pitääkö siinä olla järkeä? Näin asiat kumminki on. Lisäksi luultavasti saan vähän ylimäärästä rahaa eikä mun tarvitse laskea ihan jokasta senttiä. Oon ylpeä sanoessani, että mä en ole viime aikoina kuluttanut ihan kaikkia rahoja ruokaan. Tää on askel onnistumiseen laihduttamisessa. Ja eilen sain jopa taas paniikkikohtauksen ruokaan liittyvästä blogitekstistä.

Silti mä en oo ollut onnellinen. Sovitin yhdellä hyppytunnilla 122 cm tytölle tarkoitettua paitaa kaupassa (itse olen pituudeltani 158 cm) ja se paita sopi. Sekään ei riitä. Sitä paitsi mä en itse ole ollut ainoa, jolle en oo riittänyt. Musan opettaja sanos, että se ois siirtämäs mun balettisooloa johonkin myöhempään, vaikka se itse pyysi mua harjottelemaan soolon koulun avajaisia varten. Mä en kerjännyt verta nenästäni, vai kerjäsinkö? Onko mun selässä lappu, jossa lukee "satuta minua"?

Oon myös ollut terkkarin pakollisella vastaanotolla viime perjantaina. Valehtelin sille päin naamaa, feikkasin hymyn ja huijasin punnituksessa. Perussettiä. Se terkkari kyllä yllätti mut jotenkin. Mä pääsin niin helpolla. Hyvä vaan.
Terkkari: "Sä oot tän lapun mukaan joutunu väkivallan uhriksi. Miten? Ollaanko sua tönitty tai lyöty?"
Minä: "Sekä ala-asteella että yläasteella mua ollaan tönitty, heitelty kivillä, lyöty, työnnetty portaat alas...Ala-asteella siihen jopa yritettiin puuttua."
Terkkari: "Tässä voidaankin siis puhua ihan oikeasta väkivallasta. Miksi vain ala-asteella yritettiin puuttua?"
Minä: "Yläasteella on muutakin tekemistä."
Mä en ole puuttumisen arvoinen.
Terkkari: "Tässä lukee, että oot käyny psykologilla. Miksi?"
Miten helkkarissa mä aion kiertää tän kysymyksen? Ehkä pitäis osittain olla rehellinen. Enhän mä tiiä, mitä niissä lapuissa mun entisestä koulusta lukee.
Minä: "Mun entisen koulun terkkari ja kuraattori epäili, että mulla on syömishäiriö."
Terkkari: "No, oliko sulla?"
Oli ja on edelleen... Mä sain diagnoosin.
Minä: "En mä tiiä."
Vale, vale, vale...
Terkkari: "Joskus syöminen vaan hetkeksi häiriintyy eikä sillon oo kyse syömishäiriöstä. Ehkä sun tapauksessa kyseessä on ollu tällanen juttu?"
Minä: "Ehkä."
Mä varmaan näytin läskiltä siellä.
...
Terkkari: "Oisko sulla jotain kysyttävää?"
Minä: "Ei."
Miten normaalit ihmiset laihduttaa ja pystyy lopettamaan jossain painossa sen laihduttamisen? Se on mun kysymys, jota en kumminkaan kysynyt.
Terkkari: "Mä en sitten Wilmassa vastaa kysymyksiin, ellei ne oo ajanvarauksista."
Minä: "Selvä."
Terkkari: "Sä voit aina tulla juttelemaan, jos on tarvis."
No joo joo.
Mulle tuli elävästi terapia-ajat mieleen. Kaikki kysymykset, kasa täytettäviä papereita... Terapiassa tosin ei mitattu mun pulssia. Sydän juuri ja juuri lyö, mutta ahdistuksesta syke nous just sopivasti mittaustulosta varten. Se oli silti liian alhanen, mutta meni läpi "tän kerran".

Mä muuten mietin mun tavoitteita tässä jokunen aika sitten. Tajusin haluavani painaa 0 kg. Mä tajusin, ettei mikään muu riitä mulle. Fantasioin, että vielä lumen aikaan laihtuisin olemattomiin. Olisin hauras ja kalpea, mun huulet olis punatut kuin Lumikilla ikään ja vaipuisin hankeen. Runollista.

Runoudesta mulle tulee mieleen se, että kohta on runopäivä ja mun pitäis olla esittämässä runoja. Mun mielessä on vaan synkkyyttä ja toivon, ettei kukaan tajua runojen heijastuvan mun omasta elämästä. Mun on saatava jatkaa näin.

Mulla on nykyään pelkästään anoreksian vuoksi hankittu kaverikin. Meitä ei yhdistä mikään muu. Kaiken lisäksi mulle selvis pari päivää sitten, että se haluaa parantua. Se on varmaan sille hyvä. Se tyttö on vielä eloisa. Sillä on voimia siihen prosessiin ja sillä on apua oikeaan aikaan. Mä en saanut apua oikeaan aikaan aikoinani ja mun voimat ehtyivät. Tietystihän se typykkä haluaisi mun parantuvan myös, mutta en mä voi. Monta vuotta on kulunu, mun pitää saavuttaakin jotain. Parantuminen tarkottais, että oisin vaan tuhlannu mun aikaa nää vuodet. Enkä mä voi suostua siihen.