"It's hard to tell my mind to stop loving you when my heart still does."
Mun pitäisi itkeä kunnes en saa henkeä. Huutaa kunnes pihahdustakaan ei kuulu. Mun kuuluisi paiskoa tyynyjä seiniä päin ja syödä suklaata. Mä en pysty. Tuntuu kuin jokin kaivautuisi rintakehääni ja viskoisi sisustaani ulos. Ihan kuin tyhjenisin jokaisella sekunnilla, mutta samalla en ole tässä, en ole paikalla. En pysty reagoimaan siihen, että rakkaani kirjoitti omaavansa epävirallisen salarakkaan. Olenko se minä? Toivottavasti ja toivottavasti en. Hän ansaitsisi parempaa ja miten kukaan mies voisi ikinä rakastaa minua, kun edes oma isäni ei pystynyt siihen? Lisäksi rakastettuni haluaa perheen ja "Ana on adoptoinut tulevaisuuden lapseni" eli en voi saada anoreksian vuoksi lapsia. Mun rakas ansaitsee jonkun, joka on terve ja jolle se voi kattaa kauniita illallisia ilman paniikkikohtauksia.
Toivottavasti mun rakas on onnellinen. Se on huovannu ja soutanu mun kanssa jo vuosia. Ehkä nyt sillä on viimein joku toinen, vaikka mä rakastan sitä.
Mua pelottaa, että jokin päivä mä havahdun tästä ja en saa itkemistä aloitettuani enää lakkaamaan...
Jokin kuitenkin pysäyttää minut. Entä, jos suruni olisikin turhaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti