Koeviikko: Hirvittävä väsymys. Univelkaa. Paljon ja vähän kaloreita - riippui päivästä. Tai, no, se myös riippuu siitä, mikä lasketaan paljoksi ja mikä vähäksi. Urheilua. Loputonta hymyilyä. Suudelmia. Rakkaudentunnustus. Ja sitä ennen mä vedin niitä nälänpoistajia, vaikka mun ei ois pitänyt. Paniikkikohtaus matikan kokeessa, sen vuoksi tyhjä B-osio. Setä katosi. Mummun ja papan kuvat katosivat. Paljon riitelyä eri ihmisten kans. Ulkopuolisuutta.
Sitten alko uus jakso, ja mä annoin neitsyyteni pois. Neitsyyden myötä annoin myös pois ne näkymättömät kahleet, jotka olivat estäneet mua tekemästä niin. Ne kahleet on raiskausyrityksiä, joista oon saanu paljon flashbackeja viime aikoina. Mä olen kai silti ihan okei.
Automatkalla perjantaina:
Minä: Musta tuntuu, etten mä oikeesti tunne enää ketään.
Äiti: Mitäh?
Minä: Kaikist paljastuu sellasta, mitä mä en ois ikinä uskonu. Mun iskä uhkaili siskoaan, hylkäs mut muutaman päivän tuntemansa naisen takii, joutus vierotukseen, mun setä varasti rahaa sen kuolevilta vanhemmilta, ...Tarvitseeko mun jatkaa?
Äiti: Entä mä? Mitä mä oon sulle tehny?
Minä: Sä kerroit sun tulevasta lapsestas mulle ihan viimisten joukossa.
Mä olin ihan naurunalainen kaikkien silmissä. Kaikki mun ympäriltä tiesi ja ne tiesi, etten mä tiennyt. Oksettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti