Auts. Mielessäni pyörii eilinen. Kaikki eiliseen liittyvä vaan pyörii ja pyörii mun päässä. Toivon, että se loppuisi, mutta se ei lopu. Mun pitäisi lopettaa elämäni, jotta niin kävisi. Miksi muhun sattuu aina, kun joku osoittaa negatiivisia tunteita mua kohtaan? Aloin vihaamaan itseäni hyvin nuorella iällä eikä loppua ole toistaiseksi näkynyt. Siinä ei ole mitään uutta. Hämmentävää on kuitenkin se, miten paljon sattuu, kun joku toinen lausuu totuutesi ääneen. Eilen mä sainkin kuulla kunniani opettajalta. Sain kuulla, miten sopeutuisin joukkoon vain, jos kaikki ympäriltäni huononenisivat. Sain kuulla, ettei mun kroppa oo hyvä, mun luonne ei oo hyvä eikä mussa oo yhtään mitään hyvää. Sitten se kysys monta kertaa, että sattuuko muhun, kun mulle sanotaan noin. Teki mieli huutaa kyllä ja ei ja kasa kirosanoja, mutta mä olin vaan hiljaa, ja se toisti kysymystä. Kaikki tuijotti; osa ivaten, osa säälien. Oksettavaa. Eikä kukaan puhunut mulle sen jälkeen enää. Ehkä kaikki oli miettiny samaa kuin se opettaja. Surullista, että mä jotenkin ajattelin olevani ainoa, joka tuntee vastanmielisyyttä itseäni kohtaan. Se ei ollutkaan vain kuvitelmaa, että muutkin tuntee. Tunnin ja koulupäivän päätyttyä en voinut enää pitää sitä tunnetta sisälläni. Itkin holtittomasti, ahmin, oksentelin, urheilin kuin viimeistä päivää, viiltelin, suunnittelin itsemurhaa ja lopulta otin vahingossa itsestäni kuvan. Säästin sen kuvan, koska se näyttää, miten kuollut olen.
Jossain vaiheessa yötä mun mielessä välähti erään uuden kaverini viikon aikana ruokalassa esittämä kysymys. "
Jos sun pitäisi kuolla, miten sä kuolisit? Kuolisitko sä nälkään?" Vastasin silloin myöntävästi eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mä oon jo pitkään halunnu kuolla anoreksian vuoksi, kansanomaisesti sanottuna nälkään. Vähänpä se kaveri tiesi. Päivittäin vaan naureskelee mun annoksille.
Aamulla mä mietin, miksi en hypännyt siltä sillalta alas. Mä kyllä pysähdyin siihen, katsoin sitä vettä, mietin veden kylmyyttä ihoani vasten, hapen loppumista, ajatusten loppumista ja puristin sitä kaidetta valmiina kiepauttamaan itseni yli laidan. Sillon tuuli ja sato vettä. Ilta oli hämärtymässä, mutta ihmisiä parveili. Liikaa katsojia. Liikaa potentiaalisia avunhakijoita. Mä en voinut, vaikka mun olisi pitänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti