Lienee turha sanoa, että väsyttää. Mä en jaksais enää. Jostain syystä tässä mä olen. Olen liian uupunut tehdäkseni sillekään asialle mitään.
Mä olen luultavasti menossa konserttiin ens viikolla. Kesken viikon - koeviikon. Ellen mä sitten oo liian läski ja/tai ahdistunut mennäkseni sinne. Saa nähdä.
Helmikuun tanssinäytöksen järjestäjä: "Sulla on viiminen mahdollisuus perua nyt."
Perunko vai enkö peru? Oonko mä helmikuussa elossa? Tosin, mun on pakko säästää mahdollisuus siihen näytökseen, mä oon aina halunnu tän unelman toteutuvan.
Minä: "Mä tuun kyllä." Ellen ole kuollut.
Mulla on ollut viime aikoina kovin tunteeton olo. Isänpäivänä alotin isän kanssa riidan, kun viimein kuulin siitä. Aattelin, että oisin rauhottunu, mutta en mä ollut. Toiseksi, mun entisen parhaan kaverin veli tunnusti taas rakkautensa mua kohtaan. Kuittasin sen sarkastisesti, koska en enää jaksa sanoa, ettei mulla oo tunteita sitä kohtaan.
Sitten mun mielessä on pyöriny mun exä ja siltikään mä en oo itkeny.
Ja mitä fyysisiin juttuihin tulee, mun paino on laskenu. Ei pientä kuollutta hymyä lukuunottamatta reaktiota siihenkään. Mun kroppa ei sulata ruokaa kunnolla ja koko ajan huimaa ja sattuu. Ei väliä. Piruettien onnistuminen jazz-tunnilla? Ketä kiinnostaa, mä en oo siltikään minkään arvonen.
Äiti tekee huomenna pullia. Mä haluaisin olla ilonen siitä, mutta mua ahdistaa. Pullilla on mahdollisuus mitätöidä mun kova työ. Anteeksi, äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti