"Onko sulla nälkä?"
"Sulla on nälkä."
"Sun vatsas murisee."
"Syödäänkö?"
Shh. Leikitään, ettei mulle voi tulla nälkä. Sovitaan niin.
Mä en tiedä, mitä mun pitäisi ajatella. Tapasin rakkaani äidin ja pikkusiskon tällä viikolla. Perhepäivällinen luvassa. Paljon ahdistavia kysymyksiä ja enhän mä ole edes varma, kuka olen. Silti, oleminen mun rakkaan kanssa rauhottaa mua ja jotenkin kokoaa mun pienet sirpaleet yhteen. Mä en ole oksentanut mun rakkaan luona, en suorittanut pakkoliikuntarituaaleja enkä ole piilottanut ruokaa ja oikeastaan olen aika ylpeä. Mä en ole tällä hetkellä niin anoreksian orja kuin mitä olen ollut. Toisaalta, se varmaan ikävä kyllä näkyy painossakin... Hirvittää ajatella. Mitäköhän mun rakkaan sukulaiset ja ystävät tuumii musta? Ehkä mun rakas vois näyttää mua ylpeemmin, jos oisin vaan vieläkin laihempi...
Itsenäisyyspäivän juhlissa Järnefeltin Kehtolaulu tuntu paljon pahemmalta kuin olin osannut odottaa. Kyseessä on siis isovanhempieni hautajaisissa soinut kappale. Mä jouduin kuuntelemaan sen koulussa kahdesti: harjoituksissa ja juhlassa. Harjoituksen aikana pidättelin itkua, pakotin itseni kuitenkin ruokailuun epäilyjen välttämiseksi ja juoksin vessaan oksentamaan rajusti ja itkemään. Sitten robottimaisesti korjasin meikin, harjoittelin peilin edessä uskottavaa hymyä ja menin pukukoppiin muiden luo. Äänen käheäksi oksentaminen juuri ennen esitystä, hyvä minä. Mitä mä teen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti