Kun uni ei enää auta väsymykseen

Mä valvoin koko yön. Nukuin aamulla pari tuntia, täysin hyödytöntä sekin. Uni ei auta enää väsymykseen ja ahdistuskin vaihtuu vain toiseksi ahdistukseksi. Mä pelkään mun painajaisia ja niiden vaikutusta muhun enkä enää tiedä, mitä tehdä. Kuinka kauan selviän kahden tunnin yöunilla? Vai muuttaako rakkaan vieressä nukkuminen tilannetta?
 Jouluruoka ja sen kalorit, yön unettomuus tai painajaiset ja edessä olevat huonot uutiset... Niin.

 "Jotain tosi pahaa on tapahtunut."
"Mitä? Mitä on tapahtunut? Missä sä oot?"
"Hah, mä oon Kuussa. Enkä mä kerro."
"Liittyykö se mun setääni? Tai sun siihen naisees? Ja sä taidat olla baarissa, mutta missä?"
Saan tietää joulun jälkeen ja nyt on "joulun jälkeen". Tuon puhelun aikana halusin palavasti tietää, mistä on kyse ja nyt haluan vain pitkittää odotusta. Jos mä en kestäkään kuulla...

Ja mitä mun painajaiseen tulee, se on yleensä se sama uni. Siinä unessa mä oon taas yläkoulussani. Mä kävelen ala-aulassa kemian, matikan ja fysiikan luokkien suuntamilla ja varon menemästä liian lähelle kellaritasolle vievää portaikkoa. Kaikkialla on autiota, ja kello näyttää, että mä oon myöhässä tunnilta. Mä en tiedä, mikä tunti se on, josta oon myöhässä, mutta musta tuntuu, että se on yläkerrassa, joten riennän sinne. Ensimmäisenä menen luokkaan, jossa opiskelin äidinkieltä. Se on väärä luokka. Sitten harkitsen biologian ja maantiedon opintoihin omistettua luokkaa, mutta epäröinti ottaa minusta voiton. Lähden kohti kotiluokkaani, eli historian ja yhteiskuntaopin luokkaa, ja jään puolitiehen. Uskonnon moraalikasvatuksen luokka. Avaan oven ja huomaan paikan tyhjäksi lukuunottamatta henkilöä B, joka pyytää minua istumaan alas. Istun, vaikken oikeastaan haluaisikaan. Henkilö B sulkee oven, ja kuulen, kuinka se naksahtaa lukkoon. Pyydän häntä auttamaan minua luokan löytämisessä, mutta hän nostaa minut pulpetille ja pakottaa makuuasentoon. Sitten hän tulee viereeni ja sanoo haluavansa suudella minua. Kieltäydyn, ja henkilö B provosoituu ja sanoo vihaisena, ettei se riitäkään. Sitten hän muuttaa äänensä ällöttävän hunajaiseksi ja sanoo haluavansa seksiä kanssani. Kieltäydyn ja pakokauhu valtaa minut. Henkilö B alkaa avata housujani ja yrittää imeä kaulaani. Vastustelen, potkaisen häntä polveen ja alan avaamaan lukitusta. Oikea käteni alkaa vuotaa verta, mutta en voi pysähtyä katsomaan kättäni tarkemmin. Juoksen sivuportaita pitkin alakertaan ja jostain syystä aulaan. Sekuntien päätös: piiloudunko vessoihin ja olisin siellä helppona vankina, juoksenko sisäpihalle ja haen turvaa skeittirampeista, luistelukopeista ja satunnaisista pensaista vai lähdenkö juoksemaan etupihalle pääovien kautta? Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, vaikka tiedän silloin olevani näkyvillä. Henkilö B juoksee kovaa, mutta juoksen kovempaa. Menen ensimmäisenä kirjastoon ja pyydän henkilökuntaa piilottamaan minut, mutta kukaan ei tee mitään. Sama toistuu kyläkaupassa ja jahti alkaa uuvuttaa minua. Olen luovuttamassa, kunnes kokeilen piiloutua kyläleipomoon ja henkilökunta telkeää minut varastoon jauhosäkkien kanssa. Huokaisen helpotuksesta, kunnes kuulen ikkunan menevän rikki vieressäni. Henkilö B avaa oven, tarttuu minuun ja sitten herään.
 Sekava kertomus, tiedän, mutta koettuna ahdistava.

Mä muuten kerroin mun rakkaalle, että mulle tulee seksiin liittyvästä mielihyvästä syyllinen olo. Aina sanotaan, että raiskauksen tai raiskausyrityksen kohteet eivät koskaan pysty nauttimaan seksistä samoin kuten normaalit ihmiset, mutta mä nautin eivätkä haluni ole enää kovin pienet... Musta tuntuu, että mä oon vääränlainen.

Ja mun pitäisi olla laihempi. Mä oon kahden vaiheilla parantumisen ja täydellisen retkahtamisen välillä. Toisaalta mä haluaisin mun kumppanin kanssa myöhemmin lapsen. Me ollaan puhuttukin siitä lapsesta. Me molemmat toivottais tyttöä ja haluaisin antaa lapsen nimeksi Olivia. Se olisi joko etu- tai toinen nimi. Jos se olisi vain toinen nimi, etunimeksi haluaisin Essin, koska olen tuntenut elämäni aikana 2 Essiä, joista toinen on kuollut ja toinen elää parhaan ystäväni nimikkeellä. Pojan tapauksessa nimeksi voisi tulla Oliver. Miten outoa, mun kumppanini saa mut haluamaan lapsen... Ja paljon muutakin.

Let it end...please

Flashbackit. Elämäni helpottuisi huomattavasti, jos pääsisin niistä eroon. Viime aikoina olen nähnyt exäni entisen parhaan kaverin hymyn, kuullut hänen uhkauksensa raiskauksesta korvissani ja lopulta nähnyt ja kuullut minun ja exäni viimeisimmän keskustelun kasvokkain. Siitä keskustelusta on jo aikaa, mutta pelkään käyväni jonain päivänä nykyisen rakkaani kanssa saman keskustelun. Entä, jos niin käy? Mitä mä sitten teen? Exän kanssa erityisesti sattus se, että se toivoi, ettei meitä ois ees koskaan ollu, sillä mä todella rakastin sitä ja kärsin hänen sen hetkisestä parhaasta kaveristaan. Rakkaudelle tuli kova hinta. Turhalle rakkaudelle. Hitto. Toisaalta voin sanoa, etten halua takaisin yhteen exäni kanssa enää ikinä ja että todella rakastan uutta poikaystävääni, jota kai voisi jo miesystäväksi sanoa.
Argh, nää on taas näitä myöhäsen illan ajatuksia.

Ex: "Mä kadun kaikkea sitä, mitä meillä oli."
Minä: "... Miksi?"
Ex: "Mä olin typerä, kun edes koskaan halusin olla sun kanssas ja tehtiin niitä kaikkia asioita. Mä kadun sitä."
Minä: "Enkä mäkään enää rakasta sua."
Ex: "Etkö?"
Minä: "En."

And I know that you're hungry

"Onko sulla nälkä?"
"Sulla on nälkä."
"Sun vatsas murisee."
"Syödäänkö?"
Shh. Leikitään, ettei mulle voi tulla nälkä. Sovitaan niin.

Mä en tiedä, mitä mun pitäisi ajatella. Tapasin rakkaani äidin ja pikkusiskon tällä viikolla. Perhepäivällinen luvassa. Paljon ahdistavia kysymyksiä ja enhän mä ole edes varma, kuka olen. Silti, oleminen mun rakkaan kanssa rauhottaa mua ja jotenkin kokoaa mun pienet sirpaleet yhteen. Mä en ole oksentanut mun rakkaan luona, en suorittanut pakkoliikuntarituaaleja enkä ole piilottanut ruokaa ja oikeastaan olen aika ylpeä. Mä en ole tällä hetkellä niin anoreksian orja kuin mitä olen ollut. Toisaalta, se varmaan ikävä kyllä näkyy painossakin... Hirvittää ajatella. Mitäköhän mun rakkaan sukulaiset ja ystävät tuumii musta? Ehkä mun rakas vois näyttää mua ylpeemmin, jos oisin vaan vieläkin laihempi...

Itsenäisyyspäivän juhlissa Järnefeltin Kehtolaulu tuntu paljon pahemmalta kuin olin osannut odottaa. Kyseessä on siis isovanhempieni hautajaisissa soinut kappale. Mä jouduin kuuntelemaan sen koulussa kahdesti: harjoituksissa ja juhlassa. Harjoituksen aikana pidättelin itkua, pakotin itseni kuitenkin ruokailuun epäilyjen välttämiseksi ja juoksin vessaan oksentamaan rajusti ja itkemään. Sitten robottimaisesti korjasin meikin, harjoittelin peilin edessä uskottavaa hymyä ja menin pukukoppiin muiden luo. Äänen käheäksi oksentaminen juuri ennen esitystä, hyvä minä. Mitä mä teen?