Toisinaan mä olen taas niin kuin mä. Suunnittelen ystävänpäiväksi yllätystä rakkaalleni, hymyilen, tanssahtelen ja meinaan laulaa autossa kuuluvien kappaleiden tahtiin.
Mutta mun sisällä kytee väsymys. Mä haluaisin antaa periksi. Mä en jaksaisi yrittää parantua. Mitä, jos tääkin kerta on vaan turhaa? Herättelen turhia toiveita varmaan. Mä en tiedä, pystynkö mä tähän, vaikka mä haluaisin pystyä - vai haluaisinko? Siihen, että haluisin parantua, olisi paljon järkisyitä, mutta parantumattomuudelle on syviä, järjettömiä ja kipeitä syitä.
Musta tuntuu, että haluaisin itkeä jonkun olkapäätä vasten ja vuodattaa kaiken sydämeltäni. Musta ei ole vielä koskaan tuntunut siltä aiemmin... Mutta mä en halua satuttaa ketään, vaikka sanotaan, että hiljaisuus tappaa.
Rakas: "Voi, kun tietäisin, kuka mua sillon lukion pihalla kyyläs niin voisin antaa sille potkut."
Minä: "Potkut? Mistä lähtien sä oot värvänny kaikki muut lukiolaiset paitsi mut sulle töihin?"
Rakas: "No, sut mä oon värvänny mun vaimoks."
<3
Mielessä on huutanu ajatus: MITÄ, JOS MÄ LIHON NOISTA E-PILLEREISTÄ...?!
Asiaa ei auta se, että rakas epäilee koiran lihomisen johtuvan makkarasta, ja me syötiin makkaraa tänään. Mä haluaisin oksentaa sen kaiken ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti