Someday all these feelings and thoughts will explode

                         "Someday all these feelings and thoughts will explode. It's only a matter of time."



Koeviikko:  Hirvittävä väsymys. Univelkaa. Paljon ja vähän kaloreita - riippui päivästä. Tai, no, se myös riippuu siitä, mikä lasketaan paljoksi ja mikä vähäksi. Urheilua. Loputonta hymyilyä. Suudelmia. Rakkaudentunnustus. Ja sitä ennen mä vedin niitä nälänpoistajia, vaikka mun ei ois pitänyt. Paniikkikohtaus matikan kokeessa, sen vuoksi tyhjä B-osio. Setä katosi. Mummun ja papan kuvat katosivat. Paljon riitelyä eri ihmisten kans. Ulkopuolisuutta.
 Sitten alko uus jakso, ja mä annoin neitsyyteni pois. Neitsyyden myötä annoin myös pois ne näkymättömät kahleet, jotka olivat estäneet mua tekemästä niin. Ne kahleet on raiskausyrityksiä, joista oon saanu paljon flashbackeja viime aikoina. Mä olen kai silti ihan okei.

Automatkalla perjantaina:
Minä: Musta tuntuu, etten mä oikeesti tunne enää ketään. 
Äiti: Mitäh?
Minä: Kaikist paljastuu sellasta, mitä mä en ois ikinä uskonu. Mun iskä uhkaili siskoaan, hylkäs mut muutaman päivän tuntemansa naisen takii, joutus vierotukseen, mun setä varasti rahaa sen kuolevilta vanhemmilta, ...Tarvitseeko mun jatkaa?
Äiti: Entä mä? Mitä mä oon sulle tehny?
Minä: Sä kerroit sun tulevasta lapsestas mulle ihan viimisten joukossa.
 Mä olin ihan naurunalainen kaikkien silmissä. Kaikki mun ympäriltä tiesi ja ne tiesi, etten mä tiennyt.  Oksettavaa.

I don't want to be this person

Mä en halua olla mä. Voisiko joku tulla näyttämään mallia, miten olla ja miten elää? On myöhä, ja oon hukassa itseni kanssa taas kerran.

I can't help it, I'm falling in love

Oisipa mun päässä jokin nappi, josta voisin painaa, kun haluan lopettaa ylitse ajattelun. Säikäytän ton toisen pois vielä. Oikeesti mulla ei oo sen kanssa mitään hätää, päinvastoin. Seksistä ollaan puhuttu, se tietää syömishäiriön, se on nähnyt mustelmia ja arpia, raiskausyrityksistä tietää ja everything's fine. Mulla on vaa sellanen ärsyttävä tapa jossitella ihan kaikkea, jopa sukkia, mitkä laitan aamulla jalkaan. I'm not even kidding. :o Väsytän itteni tällasel kylläkin.

Toivottavasti on sallittua saada hermoromahdus itteni kanssa.

Ja loppuun vielä sanon, että äiti kivasti hankkis mulle nälänpoistajia. Oon vähän kahden vaiheilla, ottaako vai ei. Toisaalta oishan se drive tehä mun rakkaan kans asioit ihan kiva olla. En mä tiiä. Oikeestaan mua ei ees ahdista niin paljon kuin vois ahdistaa. Naurattaa vieläkin se, että paras kaveri sanoi ekan kerran kumppaninsa tokaisseen lakanan veren voivan olla vaikka mansikkahilloa, jos joku kysyy. :D

Kylmästä lämpimään

Tänään on ollu joku tunteistaan avautumispäivä. Ei mulla, muilla enemmänkin. Oon saanu ihan liikaa rakkaudentunnustuksia ja sitä mukaa torjunu niitä. Sain myös yhden hätäisen viestin siitä, oonko mä elossa vielä. Pitäisikö mun tässä vaiheessa pelästyä? Mä näen ne kaikki luut. Mä tiedän, mitä kaikkee mun keho käy läpi ja mitä kohti se menee jokasena päivänä. Silti mä jatkan. Vielä on vähän lihaa luiden ympärillä ja siitä pitää päästä eroon.

 Vastapainona tälle, rakkaan kans menee ihan hyvin ajatellen, että ollaa vasta ihan alussa.
Mulla on huomenna tärkee maantieteen koe, mut toisaalta meen sit sen jälkee tän rakkaani kans leffaan. Mennää kattomaa komediaa. Komediaa ennen käydään kahvilla ja sen jälkee mennää sen asunnolle. Tapaan sen koiran sit kans ja nään vähäsen, miten sielläpäin eletään. Mua pelottaa, että mul on nyt jo tunteita sitä kohtaan, vaikka vasta tapaillaan. Me ei olla vielä suudeltu, koska sopivaa tilaisuutta ei oo tullu, mut tänää se oli paljon lähempänä. Mietin, josko huomenna...
Deitti: "Mä oon tosi huono tekemään aloitteita. Mietin, miten sä suhtaudut. Sit mun sydän alkaa hakata tosi lujaa. Mut jos sä teet jonkin alotteen, ni en mä oo pakoon juoksemas."
Mun vatsassa on kauniita perhosia.

Nettideittailua

Viime yönä päädyin nettideittisivustolle. Tein profiilin ja pian viestejä alkoikin jo sadella. Olin hiukan varauksella liikenteessä, 'cause you never know. No, yhen kans keskustelu venyi melkeen koko yön mittaseks ja sovittii tapaamine tälle päivälle. Mun on vaikee kuvailla fiiliksii, oon vaa niin onnellinen. Päätettii alottaa vakituinen deittaaminen ensitreffien jälkee. Ei parisuhde, mut sen esiaste, koska nähtii kumminki, että meil vois olla yhteinen tulevaisuus.
 Mä oon vaa pitkäst aikaa niin onnellinen. Eipä mulla muuta.

Pitkä viikko edessä

En ole saanut huomisen läksyjä tehtyä. Mielessäni pyörii vain se poika, joka poistui vierestäni ranskan tunnilla. Se tiesi musta niin paljon ja ehkä just siksi se lähti. Perjantainen jäätävä katse on jääny mielen perukoille kummittelemaan.

Otsikko tiivistää ajatukseni tulevasta viikosta. Kokeita, läksyjä, hymyn taakse piilotettuja valheita, kaloreita, pakkoliikuntaa ja itsetuhoisia toimintamalleja ja ajatuksia... sekä rock-konsertti. Konsertti erottaa tämän viikon muista. En ole vielä varma, pystynkö menemään sinne tai haluanko mennä sinne. Entä, jos entinen paras kaverini menee sinne? Entä, jos pyörryn siellä? Mutta mä haluan mennä. Ehkä mä menenkin. Sovitin jo punaista käyttämätöntä mekkoani sillä ajatuksella, että menen. Mietin sen kanssa sopivia asusteita, meikkiä ja kampausta. Mulla on torstaihin asti aikaa harkita tätä tosissaan.

Tired is already part of my personality

Lienee turha sanoa, että väsyttää. Mä en jaksais enää. Jostain syystä tässä mä olen. Olen liian uupunut tehdäkseni sillekään asialle mitään.

Mä olen luultavasti menossa konserttiin ens viikolla. Kesken viikon -  koeviikon. Ellen mä sitten oo liian läski  ja/tai ahdistunut mennäkseni sinne. Saa nähdä.

Helmikuun tanssinäytöksen järjestäjä: "Sulla on viiminen mahdollisuus perua nyt."
Perunko vai enkö peru? Oonko mä helmikuussa elossa? Tosin, mun on pakko säästää mahdollisuus siihen näytökseen, mä oon aina halunnu tän unelman toteutuvan.
Minä: "Mä tuun kyllä." Ellen ole kuollut.

Mulla on ollut viime aikoina kovin tunteeton olo. Isänpäivänä alotin isän kanssa riidan, kun viimein kuulin siitä. Aattelin, että oisin rauhottunu, mutta en mä ollut. Toiseksi, mun entisen parhaan kaverin veli tunnusti taas rakkautensa mua kohtaan. Kuittasin sen sarkastisesti, koska en enää jaksa sanoa, ettei mulla oo tunteita sitä kohtaan.

Sitten mun mielessä on pyöriny mun exä ja siltikään mä en oo itkeny.


Ja mitä fyysisiin juttuihin tulee, mun paino on laskenu. Ei pientä kuollutta hymyä lukuunottamatta reaktiota siihenkään. Mun kroppa ei sulata ruokaa kunnolla ja koko ajan huimaa ja sattuu. Ei väliä. Piruettien onnistuminen jazz-tunnilla? Ketä kiinnostaa, mä en oo siltikään minkään arvonen.

Äiti tekee huomenna pullia. Mä haluaisin olla ilonen siitä, mutta mua ahdistaa. Pullilla on mahdollisuus mitätöidä mun kova työ. Anteeksi, äiti.

I'll stop loving you

"It's hard to tell my mind to stop loving you when my heart still does."
Mun pitäisi itkeä kunnes en saa henkeä. Huutaa kunnes pihahdustakaan ei kuulu. Mun kuuluisi paiskoa tyynyjä seiniä päin ja syödä suklaata. Mä en pysty. Tuntuu kuin jokin kaivautuisi rintakehääni ja viskoisi sisustaani ulos. Ihan kuin tyhjenisin jokaisella sekunnilla, mutta samalla en ole tässä, en ole paikalla. En pysty reagoimaan siihen, että rakkaani kirjoitti omaavansa epävirallisen salarakkaan. Olenko se minä? Toivottavasti ja toivottavasti en. Hän ansaitsisi parempaa ja miten kukaan mies voisi ikinä rakastaa minua, kun edes oma isäni ei pystynyt siihen? Lisäksi rakastettuni haluaa perheen ja "Ana on adoptoinut tulevaisuuden lapseni" eli en voi saada anoreksian vuoksi lapsia. Mun rakas ansaitsee jonkun, joka on terve ja jolle se voi kattaa kauniita illallisia ilman paniikkikohtauksia.
 Toivottavasti mun rakas on onnellinen. Se on huovannu ja soutanu mun kanssa jo vuosia. Ehkä nyt sillä on viimein joku toinen, vaikka mä rakastan sitä.

 Mua pelottaa, että jokin päivä mä havahdun tästä ja en saa itkemistä aloitettuani enää lakkaamaan...

Jokin kuitenkin pysäyttää minut. Entä, jos suruni olisikin turhaa?

It's not all roses and puppies

Väsyttää. Tänäänkin. Aina, jos tarkkoja ollaan. Olin koulussa eilen, päivähän on vaihtunut nyt perjantaista lauantaiksi. Tavalliseen tapaan lauloin kuorossa (sain alttoääneni ensimmäistä kertaa sopraanon tasolle!), kuuntelin, kuinka sillä yhdellä kaverilla oli ollut kurjaa ilman mua yksinäisyyden takia ja sit extrana esitin pari runoa.
 Runojen esittäminen oli sinänsä ihan kivaa. Aidosti kivaa. Mun runoja on esitetty aiemminkin, mutta mä en oo koskaan ite esittäny niitä. Tänään asiat oli toisin. Kehuja tuli ja olin tosissaan yllättynyt, että jokin juttu muhun liittyen voisi olla kaunista.
Koko viikonloppu kuluu matkustellessa sukulaisten ja vähemmän-kuin-puoli-sukulaisten luo. Äiti mietti, mitä sanktioita mahdan saada siitä hyvästä, etten ole lauantaina koulussa. Mä en kyllä halua murehtia sitä nyt.

+ Sain kuulla aika paljon sitä, ettei kukaa ees huomannu mun olevan poissa paitsi se yks kaveri ja mantsan opettaja, joka aikoo laittaa mut tulisille hiilille maanantaina.

Katoin kans Nenäpäivä-ohjelman. Mua oikeastaan ärsytti, että kaks feimiä kuvausryhmineen matkusti sinne Afrikkaan pällistelemää niit orpoja, kun yht hyvin oltais voitu lähettää yks feimi ja kuvausryhmä ja lahjottaa keräykseen sen toisen matkarahat. Unpopular opinion, but just saying. 

2PM and still in bed

Tänään vietin sängyn pohjalla vähän tavallista enemmän aikaa. En olisi noussut ylös, ellei kännykkäni akku olisi ollut vähissä ja laturi huoneen toisella puolen. Tajusin noustessani ylös, että huomenna on perjantai ja koulussa melko varmaan on keittoa, jota joudun sen yhden kaverin takia syömään, jos se ei oo näiden päivien aikana hylänny mua. Mietin, että ehkä kannattais tänään syödä jotain ellen haluu kärsiä huomenna ja vieläpä koulussa.
 Näiden ajatusten saattelemana kävelin kauppaan. Kiersin hyllyjä ahdistuksen vallatessa mieleni ja kävelin sitten kaupasta ulos. Mä en pystynyt siihen. Toivottavasti oon ainakin laihempi huomenna.

Walk up to the club like what's up?

Tää päivä ei menny suunnitelmien mukaan. Äiti soitti aamulla, että vuokraisäntä tulee perjantaina. No, heti sen jälkee vuokraisäntä tekstaa olevansa täällä vartin kuluttua. Panikoin ja lähden ovesta ulos. Kävelen kohti kauimmaista kauppaa, jonne jaksan mennä, ja äiti soittaa.
 Äiti: "Voiksä päästää sen sisään? Se unohti avaimet."
 Minä: "En mä oo kotona enää."
 Äiti: "No, mä soitan sille ja kerron asian."
Varaan vuokraisännälle aika 2 tuntia vaihtaa ne patterit. Kun tuun takas, valkonen auto, jonka oletan olevan sen, näkyy yhä pihassa. Häivyn. Palaan tunnin päästä. Yhä valkonen auto pihassa. Häivyn ja lupaan itselleni, että seuraavan tunnin päästä meen omaan asuntooni, vaikka se oiskin siellä. Kuvaan tällä välillä jo ahdistuneesti oravia, koska tiedän, etten mä varmaa mee sinne asuntoon tunnin päästä, jos se vuokraisäntä on siellä. Googlaan myös kaikkea turhaa, kuten sen, kuinka kauan patterien vaihtaminen kestää.
  Palatessani se valkonen auto on pihassa. No jes. Meen ovelle, teen muutaman hengitysharjoituksen, kertaan mielessäni asiat, jotka aion sanoa astuessani ovesta sisään ja sitten mä teen sen. Avaan oven. Asunnossa ei oo ketään. Se valkonen auto oli jonkun muun! +++ Se vuokraisäntä oli kuulemma käyny ottamassa vaan mitat ja tulee vaihtamaan patterit perjantaina. Mä pidän huolta, että tosiaan oon sillon koulussa.

I love living with social anxiety.

Needing time of my own

"I avoid people that I actually like. I suppose that’s a phobia, but it’s also a habit." - Morissey, 1984

Se on yksi ja sama, paljonko nukun. Sekin on yksi ja sama, kenestä pidän. Ainoa asia, mikä lataa vielä akkuja, on oleminen yksin. Huomenna ja ylihuomenna en oo menossa kouluun. Oon kipeä, vielä ihan siedettävän kipeä, mutta mä haluan olla yksin. Käy sääliksi sitä poikaa, joka yleensä hengaa mun kanssa. Se on huomisen yksin tai sit se ettii seuraa. Toivon tavallaa jälkimmäistä, jotta saisin mun koulun aikaiset paastopäivät takas. Mut sit yksinäisyys pahenee. Mä en tiiä, mitä mun pitäis enää haluta...

Ranskaa oli tänäänki. Paritöitä. Opettaja loi hämmentyneen katseen muhun ja kysys, kenen kanssa haluisin tehdä paritöitä. Miks pitää olla paritöitä? Mä haluun vaa olla yksin. Tuntuu kuin mun pari ois tehny suuren uhrauksen tarjoutuessaan harjoittelemaan ääntämistä mun kanssa. No, ei se mua kyllä niinkää haitannu, vaikka oon huomannu sillä anorektisia taipumuksia ja sillä on parempi kroppatyyppi kuin mulla. Jos se laihtuis ihan kunnolla, se päihittäis mut 6-0, mut ei sillä, ettei se olis jo pieni. Kutsun sitä mielessäni mademoiselle thinspoksi ja pelkään jokin tunti vielä sanovani ääneen sen. Mademoiselle thinspo ääntää ranskaa kans hyvin. Mä taistelen ranskan r-kirjaimen kanssa varmaan hamaan loppuun saakka. Mä kuvittelen mielessäni, miten se varmaa nauraa mulle. Lopulta parityöt loppus kumminki ja tuli sit ryhmätöitä. Se meni 3:n hengen ryhmään ja mä jäin yksin.
 Minä: "Olkaa vaa kolmestaa, en mä viitti tuppautuu, ku niit roolihahmoiki on just 3."
 Mademoiselle thinspo: "Mut sit sä jäät yksin."
Minä: "Sellast se on." Mä kohautin olkapäitä ja käännyin selkä niihin päin hokien mielessäni, ettei mua kiinnosta, että mademoiselle thinspo on pieni ja mukava ja mun vierestä pois siirtyny jätkä oli sen kans samas ryhmäs. Ehkä sit, kun mä oon tarpeeks laiha, voin tuppautuu. Tällasena en missään nimessä. Vien vaan tilaa.

Ja mitäköhän mä aion tehdä näillä kahdella päivällä, jotka on omistettu pelkästään mulle itselleni? Ainakin liikkua, tietysti. Syömisestä en oo varma vielä, kattoo nyt. Äiti toivos, että tulisin kotiin, mutta pahoinvoinnin takii en oikein viittis, äidin vauva sairastuu muute viel ja en jaksais olla syypäänä. Ainaki mun vuokraisäntä on jossai vaihees huomista tulos vaihtamaa patterei ja siks väliks mä meen kauppaan tai lenkil, riippuen ihan siitä, mitä kello näyttää. Miks mulla ees pitäis olla suurii suunnitelmii? En kuitenkaa jaksa tehä mitää erityist ja jos meen keskustaan, mua aletaan kutsuu lintsariks.

49 päivää jouluun muute. Mua ahdistaa jo, ettei täl kertaa mun mummu ja pappa oo elos, luvassa on suklaata ja sen myötä oksentelua, feikkihymyjä ja pidempi jakso tarkkailun alaisena ts. kotona. Onko olemassa kevytglögiä?

Ups and downs

Mitäs nyt omatunto? Pitäisikö mun olla tekemässä niitä keskeneräisiä läksyjä ja menemässä aikaisin nukkumaan? Pitäisikö mun olla vastuullinen lukiolainen?

Mä pakoilin vastuuta viime yönä. Olin pitämässä hauskaa muiden kuin koulukavereiden kanssa. Käytiin ravintolassa (!) ja leffassa kattomassa Stephen Kingin Carrie. No, onneksi ravintolassa vetosin muutaman muun lisäksi pieniruokaisuuteen ja otin lasten aterian. Riskillä mentiin. Mua ei kiinnosta, miten vähäset yöunet vaikuttaa mun koulumenestykseen. Haluun olla mieluummin vähän väsynyt, vähän omissa maailmoissa tiukan todellisuuden kohtaamisen sijaan. Sitä paitsi mulla oli pitkästä aikaa oikeasti hauskaa.

Niin, mulla oli hauskaa niin kauan kunnes tää päivä valkeni. Aattelin, että öiset fiilikset kannattelis mua päivän läpi, mutta mun yks peruskaveria parempi ystävä järjesti yllätyksen. Jep, se on se kaveri, joka on ainoa mun tämänhetkisestä syömishäiriöstä tietävä.

Ranskan tunti. Sekalaisia ajatuksia. Mä ootan, että pääsisin kertomaan tälle ystävälleni öisestä hauskuudesta ja siitä, että oon kerrankin aidosti ilonen. Se kuitenkin ignooraa mut täysin ja siirtyy juttelemaan muille. Oispa se sanonu mulle ajat sitten jo, ettei sitäkään kiinnosta...

"Pardon mademoiselle", se sanoo huonolla ääntämyksellä ja jättää mut yksin. Kuuluu naurua ja mä tunnen luissa ja ytimissäni, miten mulle nauretaan. Taas. Miten se kehtaa lähtee vaan sanomalla tollasen naurettavan kevyen lauseen?!

Kaveri, jota tyyliin kaikki erehtyy luulemaan mun poikaystäväks: "Sä oot ajoissa. Mites ranska?"
Minä: "Iha... semi. X ei enää haluu istuu mun kans."
S.A.:"Ketää ei kiinnosta, tuki suus."
Se kaveri: "Ai kui?"
Minä: "No en mä tiiä, mut se on perseest, koska mä luulin, että me ollaa kavereit, niiku oikeesti läheisii."
Se kaveri: "Joo, mä oon kokenu ton kans monta kertaa. Yritä aatella sitä positiivisesti."
Ana: "Ainakin sulla on pienemmät mahdollisuudet jäädä kiinni."

Öisiä ajatuksia

Tänä yönä mä sain viestin tuntemattomalta ihmiseltä. Viestissä sanotaan minua ihastuttavaksi ja pyydetään minua olemaan tappamatta itseäni. Jonkun mielestä minussa on positiivisia asioita. Se pysäyttää mut hetkeksi. Ihastuttava? Mulla oli aluksi järkyttynyt olo, sellainen, jonka muut tuntevat, kun heitä haukutaan. Epäuskoa. Ja sitten mua alkoi hymyilyttää. Se, että edes tuo tuntematon ihminen uhraa pari minuuttia elämästään pelastaakseen minun elämäni, tuo hymyn esiin.

Lyhyt postaus, pahoitteluni.

It hurt because it mattered

Auts. Mielessäni pyörii eilinen. Kaikki eiliseen liittyvä vaan pyörii ja pyörii mun päässä. Toivon, että se loppuisi, mutta se ei lopu. Mun pitäisi lopettaa elämäni, jotta niin kävisi. Miksi muhun sattuu aina, kun joku osoittaa negatiivisia tunteita mua kohtaan? Aloin vihaamaan itseäni hyvin nuorella iällä eikä loppua ole toistaiseksi näkynyt. Siinä ei ole mitään uutta. Hämmentävää on kuitenkin se, miten paljon sattuu, kun joku toinen lausuu totuutesi ääneen. Eilen mä sainkin kuulla kunniani opettajalta. Sain kuulla, miten sopeutuisin joukkoon vain, jos kaikki ympäriltäni huononenisivat. Sain kuulla, ettei mun kroppa oo hyvä, mun luonne ei oo hyvä eikä mussa oo yhtään mitään hyvää. Sitten se kysys monta kertaa, että sattuuko muhun, kun mulle sanotaan noin. Teki mieli huutaa kyllä ja ei ja kasa kirosanoja, mutta mä olin vaan hiljaa, ja se toisti kysymystä. Kaikki tuijotti; osa ivaten, osa säälien. Oksettavaa. Eikä kukaan puhunut mulle sen jälkeen enää. Ehkä kaikki oli miettiny samaa kuin se opettaja. Surullista, että mä jotenkin ajattelin olevani ainoa, joka tuntee vastanmielisyyttä itseäni kohtaan. Se ei ollutkaan vain kuvitelmaa, että muutkin tuntee. Tunnin ja koulupäivän päätyttyä en voinut enää pitää sitä tunnetta sisälläni. Itkin holtittomasti, ahmin, oksentelin, urheilin kuin viimeistä päivää, viiltelin, suunnittelin itsemurhaa ja lopulta otin vahingossa itsestäni kuvan. Säästin sen kuvan, koska se näyttää, miten kuollut olen.
Jossain vaiheessa yötä mun mielessä välähti erään uuden kaverini viikon aikana ruokalassa esittämä kysymys. "Jos sun pitäisi kuolla, miten sä kuolisit? Kuolisitko sä nälkään?" Vastasin silloin myöntävästi eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mä oon jo pitkään halunnu kuolla anoreksian vuoksi, kansanomaisesti sanottuna nälkään. Vähänpä se kaveri tiesi. Päivittäin vaan naureskelee mun annoksille.
 Aamulla mä mietin, miksi en hypännyt siltä sillalta alas. Mä kyllä pysähdyin siihen, katsoin sitä vettä, mietin veden kylmyyttä ihoani vasten, hapen loppumista, ajatusten loppumista ja puristin sitä kaidetta valmiina kiepauttamaan itseni yli laidan. Sillon tuuli ja sato vettä. Ilta oli hämärtymässä, mutta ihmisiä parveili. Liikaa katsojia. Liikaa potentiaalisia avunhakijoita. Mä en voinut, vaikka mun olisi pitänyt.